Koiviston konklaavin salainen muistio

© Jorma Jaakkola
Julkaistu alunperin 20.1.2015
Julkaistu uudelleen 28.3.2024

Olen lihavoinut muutamia muistion tekstejä.

___________________________________________________________________________________________________________

OIKEUSPOLIITTINEN KESKUSTELUTILAISUUS LINNASSA
KE 6.5.1992 KLO 19.00 ALKAEN

Tilaisuuteen osallistuivat korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen, joka toimi tilaisuuden puheenjohtajana, sekä hallintoneuvos Pekka Hallberg korkeimmasta hallinto-oikeudesta, professori Allan Rosas Åbo Akademista, professori Heikki Yli-Kangas Helsingin yliopistosta, tutkija Martin Scheinin Suomen Akatemiasta, dosentti Juha Pöyhönen Helsingin yliopistosta, apulaisprofessori Jukka Kekkonen Helsingin yliopistosta, erikoistutkija Jyrki Tala oikeusministeriöstä ja ylijohtaja Jorma Aranko pankkitarkastusvirastosta alustajina sekä kihlakunnantuomari Markku Arponen Rovaniemen tuomiokunnasta, ylituomari Olli Karikoski Oulun lääninoikeudesta, professori Leena Kartio Turun yliopistosta, pormestari Juha Kettunen Kuopion raastuvanoikeudesta, presidentti Esko Kilpeläinen Itä-Suomen hovioikeudesta, apulaisprofessori Antti Kivivuori Helsingin yliopistosta, oikeusneuvos Per Lindholm korkeimmasta oikeudesta, professori Olli Mäenpää Helsingin yliopistosta, presidentti Erkki Rintala Vaasan hovioikeudesta, professori Kirsti Rissanen Helsingin yliopistosta, hallitonneuvos Sakari Sippola korkeimmasta hallinto-oikeudesta, oikeusneuvos Erkki-Juhani Taipale korkeimmasta oikeudesta, oikeusneuvos Mikko Tulokas Korkeimmasta oikeudesta, professori Kaarlo Tuori Suomen Akatemiasta, professori Jaakko Uotila Tampereen yliopistosta ja tutkija Veli-Pekka Viljanen oikeusministeriöstä.

Tasavallan presidentin kansliasta olivat paikalla erityisavustaja Martti Manninen ja evl Kari Kasurinen.

Tasavallan Presidentti: Olemme järjestäneet silloin tällöin täällä keskustelutilaisuuksia. Viime viikon alussa meillä oli historiaseminaari teemasta, mitä valaisua viime aikojen uudet arkistotiedot antavat sotaa edeltävän ajan ja sodan aikaiselle päätöksenteolle Suomessa. Maaliskuun alussa oli seminaari, jonka alussa totesin, että - tarkoitus oli puhua taloudellisista rakennemuutoksista ja rakennepulmista - tällaisten tilaisuuksien tarkoitus lähinnä on tuoda vaihtelua ja virkistystä vaimolle ja minulle, ja että emme odota keskustelua mistään ajankohtaisista polttavista kysymyksistä. Vaimo muuten tunsi tänään liian suurta kutsumusta puutarhatöihin ja lähetti terveisensä. Maaliskuun alun tilaisuudessa keskustelu kääntyi vallan toiseksi, mitä minäkin alkuun hahmottelin. Se päätyi keskusteluun luottolamasta ja pankkien umpikujatilanteesta. Totesin sitten, että nyt te olette tuoneet eteen semmoisen kysymyksen, jonka ohi en voi mennä kysymyksiin reagoimatta. Sen jälkeenhän syntyi Sirkka Hämäläisen työryhmän tuloksena toimenpidepaketti, jonka hallitus ja eduskunta hyväksyi sellaisenansa. Toivottavasti se on omalta osaltaan ollut edesauttamassa sitä, ettemme ole joutuneet erityisiin umpikujatilanteisiin. Dramatiikkaahan on ollut muutoinkin.

Siinä yhteydessä myös luin tuomioistuinten ratkaisuista eräissä taloudellisissa asioissa ja ajattelin, että nämä ovat kysymyksiä, joista mielelläni kuulisin juristien kannanottoja. Olen vähän kuin moniottelija, jonka täytyy aina erilaisiin rooleihin nopeasti paneutua. Tämä kivi pantiin pyörimään noin puolitoista kuukautta sitten. Ja nyt tämä tilaisuus on tässä. Monet asiat ovat välillä tulleet ja menneet. On ollut puhetta, että käytäisiin keskustelua teemoista tuomio istuinten yhteiskunnallinen vallankäyttö ja riippumattomuus sekä tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu. Tarkoitus on, että korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinonen pitää alustuksen ja meillä on muitakin valmisteltuja puheenvuoroja.

Kun vaimo on poissa, niin minulla ei ole mihinkään kiirettä tänä iltana, mutta noin tunnin kuluttua, jos saadaan sopiva tauko aikaan, nautittaisiin vähän iltapalaa, ja sitten jatkettaisiin niin kauan kuin asioita riittää.

Heinonen: Ehkä saan aloittaa puheenjohtajana ja todeta, että todennäköisesti tämän illan mielenkiintoisempi osuus on keskustelu, johon kaikki voimme osallistua, mutta sitä ennen meidän on kestettävä nämä yhdeksänvalmisteltua puheenvuoroa. Koska mielenkiintoisempi osa odottaa siellä jälkipuolella, niin ilmeisesti kaikkien toivomus on se, että ensimmäinen osa yhdeksästä puheenvuorosta saataisiin vietyä läpi aikataulussa eli kaiken kaikkiaan tunnissa. Silloin voisimme siirtyä näiden puheenvuorojen jälkeen iltapalalle. Siirryn nyt varsinaiseen alustuspuheenvuorooni.

Suomen valtiosäännön perustana on valtiovallan kolmijako-oppi, lainsäädäntö- ja hallintovallan ohessa tuomiovalta muodostaa oman kokonaisuutensa. Valtiovallan kolmijakoa ei ole meillä toteutettu suoraviivaisesti esimerkiksi siten, että tuomiovaltaa käyttäisivät vain tuomioistuimet. Tuomitsemiseen liittyviä tehtäviä on annettu tuomioistuinten ohella muillekin lainkäyttöelimille.

Vallan kolmijako-oppiin suhtauduttiin muutama vuosikymmen sitten melko kriittisestikin, mutta nyt se hyväksyttäneen yleisesti lähtökohdaksi. Näin on asia ymmärtääkseni myöskin tuomioistuinlaitoksen ja tuomareitten piirissä.

Tuomioistuimet ovat keskeisin ja tärkein osa tuomiovallan käyttäjistä, mutta tuomioistuimet eivät itse määrittele toimivaltansa rajoja. Ne määritellään lähinnä lainsäädännössä. Näin on asia ollut ja näin sen ilmeisesti on vastaisuudessakin oltava. Toisaalta tuomioistuimilla on ratkaisupakko. Ne joutuvat ratkaisemaan kaikki ne jutut ja asiat, jotka on osoitettu tuomioistuimissa ratkaistaviksi. Myös tuomioistuinlaitoksen puolelta on kriittisesti kiinnitetty huomiota siihen, että eri syistä tuomioistuinten ratkaistaviksi on osoitettu eräitä asiaryhmiä, jotka luonteensa vuoksi huonosti soveltuvat tuomioistuimessa päätettäviksi.

Euroopan ihmisoikeussopimus on tuonut uuden lisän tuomioistuinten toimivallan rajoihin. Tämän sopimuksen kuudennen artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään: jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Tämä Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräys tavallaan sitoo suomalaisen lainsäätäjän kädet ja velvoittaa pitämään avoinna tai avaamaan tuomioistuimet, jos kysymys on subjektiivisesta oikeudesta tai velvollisuudesta päättämisestä.

Tuomioistuinlaitos Suomessa on kovin moniportainen. On yleisiä tuomioistuimia, hallintotuomioistuimia, rikostuomioistuimia ja sitten lautakuntatyyppisiä ratkaisuelimiä. Jos asiassa on sovinto sallittu, niin asia voidaan viedä välimiesoikeuden ratkaistavaksi jne. Kehitys on pitkään ollut erikoistuomioistuimia ja erityiselimiä suosiva. Nyt ehkä päinvastoin pyritään vahvistamaan yleisiä ja hallintotuomioistuimia. Näin voidaan välttää toimivaltaristiriitoja ja saada järjestelmä kansalaisten kannalta selkeämmäksi ja yksinkertaiseksi. Sen takia tuomioistuinlaitoksen sisältä ilmeisesti tällä hetkellä pyritään siihen, että vahvistetaan keskeisiä yksikköjä eikä pyritä luomaan uusia erityiselimiä.

Toimivaltansa rajoissa tuomioistuimet epäilemättä käyttävät yhteiskunnallista valtaa. Toiset asiat on pakko viedä ratkaistavaksi tuomioistuimessa. Toiset voidaan viedä lopullisesti ratkaistavaksi tuomioistuimessa esimerkiksi riitatilanteessa. Tuomioistuimen toimivaltansa rajoissa antama lopullinen eli lainvoimainen ratkaisu on pääsääntöisesti täytäntöönpantavissa pakkotoimenpitein.

Kehityksen suunta on jo pitkään ollut se, että tuomioistuimille siirtyy kaiken aikaa lainsäätäjän aikaisemmin käyttämää ratkaisuvaltaa. Erityisesti yhteiskunnan nopean muuttumisen takia uudet lait on pakko laatia entistä yleisempään ja joustavampaan muotoon, jotta ne eivät heti vanhenisi ja jäisi jälkeen yhteiskuntakehityksestä. Tähän liittyy selvästikin tuomioistuimen harkintavallan ja ehkä muunkinlaisen yhteiskunnallisen vallan lisääntyminen. Kehityssuunta on pitkä. Vuosikymmeniä ollut se on ollut tämä, ja todennäköisesti jatkuu samansuuntaisena.

Demokraattisessa yhteiskunnassa on luonnollista, että kaikkea yhteiskunnallista vallankäyttöä seurataan, arvioidaan ja arvostellaan. Tuomioistuinten vallankäytön kontrolliin on käytettävissä erilaisia keinoja. Tärkein tapa kontrolloida tuomioistuinten toimintaa on niiden päätösten kriittinen arviointi ja arvostelu. Tämän edellytyksenä on, että tuomioistuimet mahdollisimman avoimesti ja täydellisesti perustelevat ratkaisunsa. Vain perustelujen kautta tuomioistuimet voivat ilmaista, miten ne ovat käyttäneet niille uskottua päätösvaltaa, erityisesti harkintavaltaa. Ongelmana kuitenkin on se, että täydellinen tai edes hyvä onnistuminen tuomioistuinratkaisun perustelemisessa on yllättävän vaikeaa. Epäonnistumisia sattuu edelleenkin ja ilmeisesti myös ylimmissä oikeusasteissa. Toki asiassa on kaiken aikaa menty eteenpäin. Selvästi on kohtuullista edellyttää, että tuomioistuinlaitoksen piirissä jatkuvasti kiinnitetään asiaan huomiota ja pyritään parempaan. Eräässä tuomioistuimessa tämä ns. laadullinen ongelma, siis hyvät ja vakuuttavat perustelut on edelleenkin määrällisen ongelman eli jutturuuhkan takana.

Tuomioistuinten muuttumattomuus on yleismaailmallinen lähtökohta, niin kuin tuossa Euroopan ihmisoikeussopimuksesta lukemassani artiklassa todettiin. Sekin edellyttää jo riippumattomia tuomioistuimia.

Tuomioistuinten riippumattomuudella on erilaisia ulottuvuuksia, joita voidaan eritellä monella tavalla. Tuomioistuinten rakenteellisella riippumattomuudella ymmärrettäneen yleensä tuomioistuinten ja tuomareitten suhteita muuhun yhteiskuntaan. Tuomioistuinten tehtävänä on hoitaa tuomitsemista ja itse asiassa muita tehtäviä ei olisi syytä tuomioistuimelle antaakaan. Tuomitsemisessa, siis ratkaisemisessa, päätösten tekemisessä, lähtökohtana on aina lainsäädäntö, jota tuomioistuimet eivät yleensä voi ohittaa. Harvinaisessa tilanteessa tämäkin on mahdollista.

Tuomitsemisen muut perusteet, ratkaisuperusteet, muodostavat hyvin laajan skaalan. Tämä ns. oikeuslähdeoppi, se on oikeastaan jatkuvasti käymistilassa. Avataan uusia oikeuslähteitä, niin kuin avattiin toissa vuonna Euroopan ihmisoikeussopimus. Vanhat oikeuslähteet menettävät merkitystään ja eri perusteiden keskinäisessä järjestyksessä tapahtuu jatkuvasti muutoksia. Siis tällä tavalla tuomioistuinten ratkaisutoiminta ei ole mitenkään selkeästi määrätyllä varmalla pohjalla, vaan siinä tapahtuu kehitystä, joka ilmeisesti hyvin pitkälle heijastaa sitä, mitä yhteiskunnassa muutenkin on tapahtumassa.

Tuomioistuimilla ei ole taloudellishallinnollista riippumattomuutta. Tämäkin on hyvä todeta. Myös tuomareiden asema on käytännössä ollut melko samanlainen kuin muillakin virkamiehillä. Tässä mielessä meillä on puutteita tuomioistuinten rakenteellisessa riippumattomuudessa. Eräänlaista uutta ajattelua edustaa viime vuonna voimaan tullut korkeimpien oikeuksien presidenttien ja jäsenten palkkausta koskeva laki. Se on omiaan korostamaan korkeimpien oikeuksien tuomareitten rakenteellista riippumattomuutta esimerkiksi siten, etteivät nämä tuomarit enää kuulu virkaehtosopimusjärjestelmän piiriin. Vain lyhyesti totean tähän rakenteelliseen riippumattomuuteen liittyen, että tuomareitten yhteiskunnallinen osallistuminen ilmeisesti hyväksytään melko yleisesti määrätyissä rajoissa, mutta heti kun aletaan keskustella esimerkiksi vapaamuurariudesta tai tämäntapaisista asioista, tulee raja vastaan.

Tuomioistuinten juttukohtainen riippumattomuus ja tuomareitten riippumattomuus päätöksenteossa on meillä ainakin periaatteessa hyvä. Epäasiallisia yrityksiä vaikuttaa tuomareitten harkintaan ei juurikaan ole esiintynyt. Minun kohdallani ei ole kertaakaan tullut esille tällaista tilannetta. Miten tuomarin juttukohtainen riippumattomuus käytännössä onnistuu, on viime kädessä henkilöstä kiinni. Se on ihan selvä. Ihmisiä me tuomaritkin olemme.

Kokemukseni korkeimmasta oikeudesta ovat tältä kannalta etupäässä hyvin myönteiset. Ratkaisemme korkeimmassa oikeudessa vaikeita juttuja ja sen takia kollegio on melko usein erimielinen. Äänestäminen korkeimmassa oikeudessa on täysin luonnollinen asia. Tämä mielestäni osoittaa, että liika kollegiaalisuus ei vaivaa tuomareitten henkilökohtaista riippumattomuutta. Toivottavasti tämä havainto on yleispätevä eikä koske pelkästään korkeinta oikeutta. Tämä oli avauspuheenvuoro.

Hallberg: Tarkastelen keskustelunaihetta korkeimman hallinto-oikeuden kannalta. Vallanjaon periaatteet ovat meillä vakiintuneet oikeastaan varhemmin kuin Euroopassa luotiin oppi valtiovallan kolmijaosta. Hallintolainkäyttö on historiallisen kehityksen tuloksena eriytynyt vähitellen muusta lainkäytöstä nykyisin pääasiassa kaksiasteiseksi hallintotuomioistuinlaitokseksi.

Voidaan ehkä heti alkuunkin sanoa, että yleinen muutoksenhakuoikeus hallinnossa on tavoitteena tällä hetkellä monessa muussakin maassa. Meillä se on jo vanha perinne.

Hallintolainkäytön lähtökohtia on oikeusvaltioajattelu. Hallinto on lakiin sidottua. Kansalaisilla tulee olla todellista oikeus suojaa niin suhteessa toisiinsa kuin myöskin julkiseen valtaan nähden. Siten oikeusturvan takaaminen ja kansanvallan edistäminen liittyvät toisiinsa, mistä myös ETYK:n piirissä näinä päivinä ollaan keskustelemassa.

Korkeimman hallinto-oikeuden kannalta voidaan todeta, että meidän toimialamme on varsin laaja. KHO ratkaisee vuosittain runsaat 5.000 asiaa. Vaikka asioita on paljon, ei kuitenkaan korkeimman hallinto-oikeuden muodostaminen yleisesti kaikissa asioissa vain ennakkopäätöstuomioistuimeksi sovi ratkaisumalliksi johtuen siitä, että hallinnon kenttä on hyvin moninainen ja hyvin monissa asioissa KHO toimii myöskin ensimmäisenä oikeusasteena.

Hallinto ja hallintolainkäyttö muodostavat toisaalta myöskin toiminnallisen kokonaisuuden. Niitä on tarkasteltava suhteessa toisiinsa. Muutoksenhaussa ei ole, niin kuin sen näemme, kysymys hallintoon kohdistuvasta valvonnasta, vaan lainalaisuuden takaamisesta.

Keskustelunaihetta ajatellen on luonnollista, että perusvastuu oikeudellisesta kehityksestä on lainsäätäjällä. Mutta on todettava, niin kuin tässä edellä tuli esille, että säännösten väljentyessä paljon on valtaa liukunut eduskunnalta lähinnä, niin kuin sen näemme, hallinnolle ja tietysti myös tuomioistuimille näitä asioita ratkaistaessa. Mutta tuomioistuimen vallankäyttöharkinta rajautuu tietysti kulloinkin ratkaistavaan asiaan sovellettavan säännöksen ja nimenomaan esitettyjen tosiseikkojen puitteisiin.

Voin omien kokemusteni perusteella arvioida tuomioistuimen harkintaa eräissä asiaryhmissä antaakseni eräänlaisen käytännöllisen kuvan siitä. Korkeimman hallinto-oikeuden kannalta voidaan ehkä todeta, että veroasioista aiheutuu hyvin paljon ongelmia, tuloverotuksen monimutkaisuudesta, käsitteiden epäyhtenäisyydestä. Toisaalta kun verosta on säädettävä lailla, tulkinnallisia aukkoja ei juurikaan voida paikata lain tulkinnalla, vaan tärkeätä on juuri ennustettavuus. Sosiaali- ja terveyshallinnossa, joka on toinen suuri asiaryhmä, on hyvin paljon nimenomaan kansalaisten kannalta ongelmia aiheutunut eri tukimuotojen yhteensovittamisesta. Samoin on tavoitteellisten normien määrä lisääntynyt, joka on johtanut siihen, että palvelujen hakijan kannalta kysymys on ikään kuin määrärahojen riittävyydestä eikä enää oikeudesta palvelujen saamiseen. Se vastaavasti hylkäystapauksissa johtaa ehkä turhiinkin odotuksiin hallintotuomioistuimia kohtaan.

Kunnallisasioissa puolestaan korostuu kunnallinen itsehallinto eli kuntien harkinta. Olemme havainneet, että jännitteet esimerkiksi kunnan toimialan rajanvedossa, käytännön kunnallismiesten ja tuomioistuinten välillä ovat poistuneet. Nimenomaan kunnallinen itsehallinto on korostunut viimevuosien ratkaisuissa. Virkavaaleissa puolestaan kuntien harkintaa on rajannut mm. tasa-arvolaki.

Ympäristöasioissa, jotka ovat ehkä meillä semmoinen nouseva ja suuri asiaryhmä, on kysymys nimenomaan joustavien oikeusnormien soveltamisesta, joka käytännössä tarkoittaa sitä, että on annettava uudelle tutkimustiedolle sijaa. Se näkyy mm. vesiasioissa määräaikaisten päästölupien järjestelmänä, joka mahdollistaa tiukempien normien asettamisen vähitellen, kun uudet tutkimukset antavat niille sijaa. Tulkinnassa on etualalla, jos kokoavasti voidaan todeta, päämäärän selvittely, seuraamusharkinta, vaikutusten punninta. Suomalaisen tuomioistuimen tulkinta on ehkä luonteeltaan aika käytännöllistä. Väljien säännösten soveltamiseen on puolestaan kehittynyt tasapuolisuuden varmistamiseksi tarkoitussidonnaisuuden ja suhteellisuuden periaatteita niin kuin muissakin maissa.

Kansainvälisistä sopimuksista meillä on vielä aika vähän soveltamisratkaisuja. Euroopan ihmisoikeussopimuksen osalta eduskunnan perustuslakivaliokunta lausui toivomuksen nimenomaan pyrkimisestä ihmisoikeusystävälliseen laintulkintaan. Uskon, että kansainvälisten sopimusten merkitys laintulkinnassa tulee lähivuosina lisääntymäänkin. Eräissä asioissa korkein hallinto-oikeus on viitannut perusoikeussäännöksiin, joka puolestaan osoittaa ja on johtanut perustuslain hengen mukaisiin tulkintoihin. Uskon, että perusoikeusuudistus, kun se aikanaan toteutuu, entisestään tulee lisäämään perusoikeussäännösten merkitystä tulkinnassa ja ehkäpä vielä viemään oikeusperiaatteiden kehitystä myöskin yksilökeskeisempään suuntaan. Taloudellisesta integraatiosta on sanottu, että tuomioistuinten merkitys korostuu ratkaistaessa muun ohella direktiivien merkitystä. Saamme myöskin ylikansallista lainkäyttöä, Eurooppa-oikeutta, johon meidän on sopeuduttava. Mielestäni meidän tuomioistuinten puolella on myös tärkeätä muistaa perinteemme ja nähdä lainalaisuusperiaate ja turvata eduskunnan asema.

Tuomioistuinten riippumattomuudesta minulla on oikeistaan ehkä vähän samanlaisia näkökohtia kuin edellisessä puheenvuorossa. On itsestään selvää riippumattomuus, oikeusvaltiossa tuomareiden asema on valtiosäännössä turvattu, samoin riippumattomuus oikeudenkäytön osapuolien ulkopuolisista vaikutteista. Tämän lisäksi on tietysti luottamusta vähentäviä riippuvuuksia aktiivisesti vältettävä.

Toisaalta on ymmärrettävä yhteiskunnallisten vuorovaikutus suhteiden merkitys. On nimittäin niin, että yleistävä riippumattomuusajattelu ei saa häiritä oikeushallinnon ja oikeuspolitiikan kehitystä. Riippumattomuus toisaalta merkitsee riippuvuutta säädännäisestä oikeudesta, joka edellyttää lainsäädännön ja lain soveltamisen välistä tiedonvälitystä. Lakien tavoitteesta saattaisi tulla parempi selko lain soveltamiseen ja vastaavasti soveltamisongelmista tietoa lain valmisteluun. Uskon, että tässä suhteessa meillä on parantamisen varaa. Oikeusturvan edellytys on tietysti käytännön asioissa se, että tosiseikat tulevat kulloinkin selvitetyiksi, vastaavat yhteiskunnallista todellisuutta. KHO on pyrkinyt tätä omalta osaltaan edistämään hyväksymällä ohjemuistion, jossa eri selvityskeinoja, lausuntoja, suullisia käsittelyjä ja erityisasiantuntijoiden käyttöä on selvitelty. Olennaista nähdäksemme on varsinkin juuri ympäristöasioissa joustavien normien soveltamisessa, että voimme pitää lainkäytön reaaliajassa.

Perusvaatimuksiin kuuluu sitten myöskin päätösten perusteleminen, mistä täällä oli jo puhetta, nimenomaantuomioistuimen harkinnan perusteet tulisi käydä ilmi: miten ratkaisuun on päädytty. Asiaryhmäkohtaisia eroja tietysti on, mutta olennaista nähdäksemme on, että harkinnan määrä ei vapauta perustelemisesta, vaan pikemminkin päin vastoin, ja että tuomitsijan ajatuksen kulku käy ilmi. Yleisluonteiset lausumat saattavat antaa joskus aihetta vääriin käsityksiin. Ja tuomioistuimen linjanveto näkyy oikeastaan vasta useamman ratkaisun pohjalta.

Lopuksi ottaisin esille oikeudenkäytön avoimuuden siltä kannalta, että nykyaikainen oikeudenkäyttö nimenomaan edellyttää avoimuutta ja siihen suulliset käsittelytkin johtavat, mutta myöskin tiedottamista, julkisuutta, joka antaa sitten arviointiin paremmat edellytykset. On tietysti näin, että onnistumisen kannalta toivomme kirjoittamista tieteellisissä julkaisuissa usein myöskin tavallisista päätöksistä, jotka ovat tavallisten kansalaisten kannalta merkittäviä, eikä vain merkittävistä päätöksistä. Uskon, että tuomioistuimet ovat valmiit entistä avoimempaan kanssakäymiseen ja tiedon välitykseen.

Rosas: Jos olisin pitänyt tämän kommenttipuheenvuoron 25 vuotta sitten, olisin ehkä ollut eri mieltä Heinosen ja Hallbergin kanssa. Tänä päivänä on todettava, että varsinaisesti siinä mitä he sanoivat ei ollut mitään sellaista, josta olisin ainakaan selvästi eri mieltä. Ja lähinnä olisin tässä poiminut pari kolme ikään kuin ulottuvuutta niistä asioista, jotka näissä alkupuheenvuoroissa oli esillä ja niitä ehkä vähän korostanut. Minusta selvä lähtökohta on, että tuomioistuimet käyttävät yhteiskunnallista valtaa. Sehän tuli myös näissä alustuksissa esille. Historiallisesti ottaen on minusta väistämätöntä, että tuomioistuinten harkintavallan tai sen merkityksen oleellinen vähentäminen tuskin on mahdollista ainakaan oikeusvaltiossa. Se on realiteetti, jonka kanssa on elettävä.

Sitten toinen huomio olisi se, että minusta eri aloilla kehitys kohti niin kun itse sanoisin yksilön subjektiivisia oikeuksia, myös hallinnon alalla ja ehkä tietyllä jopa sosiaalipolitiikan lohkolla, on omiaan korostamaan tuomioistuinten roolia. Lähinnä tuomioistuinten rooli korostuu pikemminkin kuin vähenee ainakin lähitulevaisuudessa. Tuomioistuimet nähdään ja minusta ne pitäisikin nähdä entistä korostetummin yksilön oikeuksien vaalijoina sekä suhteessa julkiseen valtaan ja erilaisin järjestöihin että myös toisiin yksilöihin. Edelleen kansainvälistyminen, johon tässä jo viitattiin, ja myös oikeuslähdeopin muutokset näyttävät myös omalta osaltaan korostavan tuomioistuinten ja siihen liittyvän dynaamisen lainkäytön merkitystä.

Kansainvälistä perua olevan normiston määrä lisääntyy dramaattisestikin tulevaisuudessa ja auktoritatiivisten oikeuslähteiden ala laajenee: mm. yleiset oikeusperiaatteet ja ns. soft law "pehmisoikeus", standardit, suositukset jne. Myös kansalliset suomalaiset tuomioistuimet joutuvat eräänlaiseen kansainväliseen vuoropuheluun, jossa on toisina toimijoina siten EY:n tuomioistuimeen tuleva ETA-tuomioistuin, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, muiden maiden tuomioistuimet jne. Tämä kaikki vaatii tuomioistuimelta toisaalta sekä luovuutta ja henkistä liikkuvuutta ja muuntumiskykyä että myös tiettyä pidättyvyyttä ja pitäytymistä tuomiovallan alaan. Lainkäytön legitiimisyys kärsii, jos tuomioistuimet ryhtyvät käyttämään selvästi poliittista valtaa siten kuin tuomio valta hallitusmuodon 2 §:n 4 momentissa määritellään. Toisaalta poliittisen ja hallinnollisen vallan rajankäynti on hyvin vaikea abstraktien kriteerein. Tästä kaikesta ja muistakin kehityspiirteistä seuraa, että minusta on myös pohdittu ennakkoluulottomasti suomalaisen tuomioistuinlaitoksen sekä organisatoorista asemaa että oikeuskulttuurin mahdollisia muutospaineita.

Nimittäin organisatoorisella puolella olen asettanut muutamia tällaisia retorisia kysymyksiä, jotka vaan heitän tähän ja joihin varmaan myös muiden alustusten ja kommenttipuheenvuorojen muodossa palataan: esim. pitäisikö nimenomaan monijäsenisten tuomioistuinten yhtä enemmän keskittyä periaatteellisten tärkeiden kysymysten pikemmin kuin rutiiniasioiden ratkaisemiseen; tulisiko välimiesmenettely nähdä kiinteämmin tuomioistuinlaitoksen osana; pitäisikö Suomessa korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus yhdistää ja kaikki erikoistuomioistuimet lakkauttaa; tarvitaanko Suomessa valtiosääntötuomioistuinta; ja mikä tuomareiden nimittämisjärjestelmä takaa parhaiten tuomioistuinten sekä riippumattomuuden sekä ammattitaidon että dynaamisuuden.

On ehkä varminta sanoa, että välttämättä oma vastaukseni näihin kysymyksiin ei ole aina myöntävä.

Suomalaiseen lainkäyttöön liittyvä oikeuskulttuuri ei riittävän hyvin kestä pohjoismaista vertailua. Suomalaiset juristit ovat siis huonompia kuin pohjoismaiset virkaveljensä. Metsää ei aina nähdä puilta. Muotoseikkoihin kiinnitetään enemmän huomiota kuin oikeudelliseen argumentaatioon. Myös tuomioistuinten ja tuomareiden vastuun kannalta on edelleen parannettava. päätösten perustelemista - tähän jo kiinnitettiin huomiota - sekä oikeudenhoidon avoimuutta. Kansainvälistymiseen on pakko kiinnittää erityistä huomiota. Tämä kaikki edellyttää myös oikeustieteellisen koulutuksen kehittämistä.

Ylikangas: Oletan, että minun odotetaan täällä sanovan jotakin historiasta. Ja siitä tulen teille
sanomaankin. Mutta muistutan, että historia on pitkä ja tämä aika on lyhyt. Ajattelin tehdä sellaisen ratkaisun, että jätän roomalaisen oikeuden osuuden kokonaan pois enkä koskettele keskiaikaakaan. Mutta 1500-lukua en voi ihan kokonaan sivuuttaa. Siitä sanon sen verran, että silloin oikeuden luonne oli perin juurin toinen kuin se on nyt. Silloin tuomiovalta ikään kuin kumpusi alhaalta päin ja se oli viime kädessä sovinto-oikeutta mitä silloin käytettiin. Tuomioistuimet olivat todella riippumattomia paljon suuremmassa mitassa kuin ne ovat nyt.

Mutta sitten siirryttiin 1600-luvulle ja nykyiseen systeemiin. Sille on ominaista se, että silloin valtiovalta monopolisoi tuomiovallan käytön. Tuomiovallan käyttö annettiin ymmärtää ylhäältä tulevaksi kuninkaan tuomiovallan laajennukseksi. Sitä silmällä pitäen sitten rakennettiin tuomioistuinlaitos hierarkkiseksi alhaalta ylös johtavaksi. Sinne tulivat hovioikeudet ja niiden alaiset alioikeudet ja vielä oikeusrevisiokin eikä hallintovallan ja tuomiovallan välillä ollut mitään eroa. Se oli vain oikeastaan sitä samaa vallankäyttöä.

Silloin ylioikeudet käyttelivät erittäin suurta poliittista valtaa. Se tapahtui tässä jo mainitun arbitraation eli harkinnallisuuden kautta. Ylioikeuksilla oli oikeus vedota oikeuslähteenä, paitsi Ruotsin lakiin, myös vieraisiin oikeuksiin. Ne sitten vetosivatkin – kun kerran sallittiin, roomalaiseen oikeuteen ja Mooseksen lakiin ja ennen kaikkea ennakkotapauksiin. Oikeusrevision ennakkotapaukset olivat suorastaan velvoittavia hovioikeuksille.

Näin tultiin sellaiseen vallankäyttöön, joka oli itse asiassa sangen ovela ja hyvin harkittu valtiossa, jossa aatelilla oli yksinoikeus korkeisiin virkoihin. Siellä nimittäin itse asiassa lainsäädäntövalta liukui suuressa mitassa näille ylioikeuksille ja käytettiin aika vähän lainsäädäntöä, lykättiin lainuudistuksia eteenpäin ja hoidettiin asiat antamalla ennakkoratkaisuja tuomioistuimissa. Se oli siitä kiva ja kivuton systeemi, ettei tarvinnut valtiopäivillä taistella talonpoikien ja porvareitten kanssa lainuudistuksista, vaan tuomioistuin hoiti ne asiat siellä niin kuin vaivihkaisesti.

Tämä loppui 1680-luvulla. Itsevaltias kuningas antoi jyrkän käskyn, että on noudatettava vain Ruotsin lakia. Valta siirtyi itsevaltiaalle ja häntä tukeville piireille. Kun se oli siirtynyt heille, niin koko systeemi muuttui niin, että nyt ruvettiin antamaan lakeja, valmistelemaan uusia lakeja ja sidottiin tuomioistuinten ratkaisuvalta lakiin. Se oli suuren luokan muutos, joka meillä on vieläkin. Näin tultiin 1700-luvulle. Silloin ei hallintovalta ja tuomiovalta eronneet, vaan valtiosäädyt käyttelivät myös ylintä tuomiovaltaa. Jos joku ei muutoin saanut oikeutta, niin hän voi aina vedota valtiopäiviin vaikka minkälaisista asioista. Vaikka se olisi jo ratkaistu oikeusrevisiossa, niin sinne voi vedota ja sinne vedottiin.

Ensimmäiset merkit vallanjaosta, josta tässä on paljon puhuttu, on vuodelta 1789, Kustaa III:n ajalta. Hän perusti korkeimman oikeuden, Högsta domstolin ja sitten yleisten asioitten valmistelukunnat. Siinä on hallinnollisen tuomioistuimen alku ja vallanjaon alku, mutta vähän heikko alku. Kuningas itse nimittäin oli tässä korkeimmassa oikeudessa tuomarina. Hänellä oli kaksi ääntä ja ratkaisuääni ja hän käytteli kolmen vuoden nimitysperiodeja nimittäessään tuomareita. Göran Ingrin mukaan se oli sikäli ratkaisevaa, että jos tuomiokäytäntö ei kuningasta miellyttänyt, niin kolmen vuoden kuluttua tuomari vaihtuisi oikeudessa.

Tämä systeemi oli periaatteessa 1800-luvulla sillä erolla, että tietenkään Tsaari Venäjältä ei tullut tänne istumaan senaatin oikeusosastoon eikä tietenkään puuttunut hallinnolliseen vallankäyttöön. Siinä tapahtui jo selvää eriytymistä. Mutta kuitenkin, vaikka silloin puhuttiin tuomiovallan jaosta, ylimmät oikeudet antoivat päätöksensä keisarin nimissä. Se oli Kejserliga Hovrätt ja Kejserliga senaatti, joka antoi tuomioita. Joka arvosteli silloin tuomioita, mistä tässä nyt puhuttiin, niin se arvosteli silloin itsevaltiaan keisarin päätäntävaltaa ja se ei oikein hyvin onnistunut.

Näin tultiin sitten itsenäisyyden aikaan, jolloin vallan kolmijako meillä toteutui. Tästä aiheesta minulla ei ole nyt kovin paljon lisää sanottavana siihen, mitä on tullut esille. Minusta oleellista on se, että tuomioistuimet ovat siirtymässä kohden prejudikaattioikeuden laajempaa käyttöä ja silloin 1600-luvulla se oli portti sitten poliittisen vallan käyttöön. Mutta ei suinkaan nyt tällaisesta mitään suurempaa pelkoa ole.

Mutta joka tapauksessa korkeimman oikeuden menettely siinä, että se päättää, mitkä jutut se hyväksyy käsittelyyn tai mitkä valitukset ja käyttää siinä mm. kriteerinä sitä, että onko niillä prejudikaattiarvoa, niin on askel tähän suuntaan. Mutta silti en menisi sanomaan, että olemme sittenkään siirtymässä tuomioistuinvaltaiseen, enemmän siellä tapahtuvaan vallankäyttöön kuin ennen, sillä kyllä sitä osattiin harkintaa käyttää jo ennen tätä mainittua. Minusta kyllä tuntuu, että sotien välisenä aikana, jos ajatellaan poliittista oikeudenkäyttöä, niin tämä harkintavalta ja poliittisen vallan käyttö oli suurempaa kuin se on nykyisin. Eli kokonaisuudessaan tässä on kyllä liikuttu sittenkin parempaan suuntaan. Teemme ehkä virheen, jos tuijotamme tätä muodollista mahdollisuutta ennakkotapausten käyttöön.

Scheinin: Kuten alustuksissa tuli esiin oikeus saada asiansa ratkaistuksi riippumattomassa tuomioistuimessa on kansainvälisesti tunnustettu ihmisoikeus. Se on kirjattu mm. ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen sekä tärkeimpiin Suomen ratifioimiin ihmisoikeussopimuksiin.

Kansainvälisessä katsannossa on syytä muistuttaa myös siitä, että tänä päivänäkin tuomioistuinten riippumattomuus korostuu monien kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen toiminnassa. Tämä johtuu siitä, että lehtimiesten ja asianajajien ohella tuomarit ovat tärkeä pidäke repression läpiviennille sellaisessa yhteiskunnassa, jolla on vähänkin demokraattisia ja oikeusvaltiollisia perinteitä.

Vuosikymmenten mittaan hallitusten välisissä ja hallituksista riippumattomissa kansainvälisissä järjestöissä on laadittu useita suosituksen luonteisia asiakirjoja, joilla on pyritty täsmentämään mitä tuomioistuinten riippumattomuudella tarkoitetaan. Nostan esiin teeman monista ulottuvuuksista vain kolme.

Ensinnäkin näissä asiakirjoissa esiintyy vahva korostus tuomioistuinten riippumattomuudesta suhteessa toimeenpanovaltaan ja lainsäädäntövaltaan. Tuomioistuinten riippumattomuus ei merkitse keskustelun ja arvostelun ulkopuolelle asettumista vaan sitä, että keskustelu käydään kansalaisyhteiskunnassa, ei valtion eri toimielinten kesken.

Toiseksi kyseisissä asiakirjoissa korostetaan tuomioistuinlaitoksen riippumattomuuden ohella yksittäisen tuomarin riippumattomuutta myös suhteessa virkatovereihinsa.

Ja kolmanneksi näissä kansainvälisissä asiakirjoissa esiintyy eräitä viittauksia myös riippumattomuuden kääntöpuoleen, tuomioistuinten yhteiskunnalliseen vastuuseen.

Tuomioistuinlaitos voi olla yhteiskunnallisesti vastuullinen vain, jos se koostuu valistuneista monilta aloilta rekrytoiduista tuomareista. Oikeustieteellisen opetuksen kehittäminen, tuomarikarriäärin suljetun luonteen välttäminen ja oikeudenkäyttöä koskevan yhteiskunnallisen keskustelun rohkaiseminen ovat tässä osaratkaisuja. Ja silloin kun tullaan kriittisen keskustelun alueelle, oikeustieteen tutkijoiden ja tuomarien keskusteluyhteys on avainasemassa. Toisaalta keskustelu tulee avata myös ei-juristeille, missä tiedotusvälineillä epäilemättä on keskeinen osuus.

Sekä tuomioistuinten yhteiskunnallisen vastuun että tuomareiden henkilökohtaisen riippumattomuuden kannalta on mielestäni valitettavaa, että suomalaisilla tuomioistuimilla on taipumus esiintyä ulospäin kollektiiveina, olkoonkin, että tuomareiden henkilökohtainen riippumattomuus epäilemättä toteutuu hyvin tuomioistuinten sisällä käytävässä keskustelussa. Suomalaiset tuomioistuimet usein esiintyvät jopa nimettöminä, anonyymeinä suhteessa jutun asianosaisiin. Meillä päätöstä ei perustele tuomari Virtanen, vaan Helsingin raastuvanoikeus. Jos jutun asianosaiselle käy niin onnekkaasti, että hän pääsee koko kolmiportaisen tuomioistuinlaitoksen läpi aina korkeimpaan oikeuteen saakka, hän saa sieltä päätöksen, jossa on vain esittelijän nimi. Vaikka meillä perustelujen taso epäilemättä on parantunut ja parane myös tulevaisuudessa alioikeusuudistuksen myötä, tarvitaan uusia askeleita myös tältä osin. Tuomareiden yksilöllinen riippumattomuus ja siitä seuraava omakohtainen yhteiskunnallinen vastuu tarjoavat perustan tuomioistuinlaitoksen demokraattisen legitimiteetin kehittämiselle. Oikeusjutun asianosaisten argumentit kuunteleva ja niihin vastaava tuomioistuin, jonka ratkaisuja arvioidaan kansalaisyhteiskunnassa käytävässä keskustelussa, ei välttämättä ole vähemmän demokraattinen kuin vaaleilla valittu toimielin. Pikemminkin kysymys on toisenlaisesta demokratiasta.

Ei ole olemassa oikotietä tuomarikunnan monipuolisuuden ja henkilökohtaisen riippumattomuuden varassa toimivaan tuomareiden yhteiskunnallisen vastuuseen. Kaikki hallitusvallan etukäteiset tai jälkikäteiset puuttumiset yksittäisiin tuomioistuinratkaisuihin voivat vain vahingoittaa tätä pitkän tähtäimen tavoitetta. Jos esimerkiksi istuvan hallituksen ministeri pitää tiettyä tuomioistuinpäätöstä epäonnistuneena, hänen tulee valita muita keinoja tapauksen esiin nostaman yhteiskunnallisen epäkohdan korjaamiseksi kuin kyseisen päätöksen arvostelu. Niistä selvästi tärkein, usein ainoa, on lainmuutoksen käynnistäminen, ei kuitenkaan tuomioistuimessa ratkaistuun yksittäiseen tapaukseen taannehtivasti kohdistuvana.

Selvästi vähemmän tärkeä on armahduksen tai muun lainlievennysvallan käyttö. Lainlievennysvallankäyttö ei sisällä kannanottoa, jonka mukaan tuomioistuin olisi omassa tehtävässään lakia soveltaessaan menetellyt virheellisesti. Kolmantena reagointikeinona voi viitata niihin järjestelmiin, joissa viranomaisten käytettävissä saattaa olla uusia oikeussuojateitä esimerkiksi liittovaltion rakenteen vuoksi. Mutta tämä on Suomen oloissa enemmän teoreettinen mahdollisuus kuin käytäntö.

Heinonen: Siirrymme toiseen teemaan: tuomioistuinten toiminnan arviointi ja arvostelu.

Pöyhönen: Yksi, joskaan ei missään tapauksessa ainoa näkökulma tuomioistuimen toimintaan on arvioida niiden toiminnan tuloksia, siis oikeudellisia ratkaisuja, joita tuomioistuimet antavat.

Ratkaisuja voidaan taas arvioida joko pelkästään niiden lopputuloksien, siis päätöksien sisällön tai myös niiden perustelujen kannalta: perustelujen, jotka jo oikeudenkäymiskaaren mukaankin tuomioille on annettava. Pelkkiin lopputuloksiin perustuva tuomioiden arvostelu jää usein pinnalliseksi ja sivuuttaa kaikessa lainkäytössä keskeisen perusteluvelvollisuuden. Sen vuoksi tuomioistuimen toiminnan arvioinnissa ja arvostelussa onkin paikallaan antaa perusteluille keskeinen asema.

Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä millainen näkökohta kelpaa oikeudellisen ratkaisun perusteluksi. Mainitsemani oikeudenkäymiskaaren säännöskin edellyttää vain, että ratkaisu perustuu syihin ja lakiin eikä mielivaltaan eli oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §. Esitykseni perusväite on, että kysymys tuomioiden perustelujen sisällöstä ja laajuudesta riippuu kulloisestakin oikeuskulttuurista, johon täällä jo aikaisemmin viitattiin. Perustelut ovat tietynlaisia sen vuoksi, että maassa vallitsee tietynlainen tuomitsemisparadigma tai jos sen haluaa suomeksi sanoa tuomitsemismalli, tuomitsemisen esikuva. Suomessa vallitsevaa tuomitsemismallia ja siinä viime vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia voi valottaa vertaamalla sitä eräiden muiden länsimaiden tuomitsemismalleihin. Perustan tämän vertailuni kirjaan, jossa on vertailtu yhdeksää maata keskenään. Sen avulla on helpompi saada käsitys siitä, missä Suomessa korkeimman tuomiovallan käytössä ollaan kansainvälisesti. Taidan puhua tästä kalvosta, joka teille on myös jaettu.

Tämän vertailun keskeinen tulos on kaksi eräänlaista ääripäätä, jotka maina ovat Ranska ja Yhdysvallat.

Ranskassa lakien tulkinnanvaraisuutta ei tunnusteta avoimesti. Vastaavasti tuomioistuimen arvattavasti oikeutta luovaa roolia ei myöskään tunnusteta. Ratkaisutoiminta on jonkinlaista - konemainen on liioitteleva termi - tietopohjaista ja toteavaa vahvistamista siitä mitä jo laki asiassa sanoo. Tämän mukaisesti tuomitsemistyyli on virkamiesmäinen ja auktoriteettiin vetoava. Se on myös anonyymi – niin kuin täällä tuli esille - ja persoonaton virka toimi.

Vastaavasti vallanjako-opillisesti Yhdysvallat - en puhu nyt nimenomaan Yhdysvaltojen liittovaltion korkeimmasta oikeudesta, joka on tuttu näistä keskusteluista, joissa naisilla on keskeisempi asema kuin poliittisilla kannanotoilla, mutta se on tuomioistuin, jonka tuomarit nimitetään julkisen myllytyksen kautta. Sen näkökulmasta tai sen tuomioita tutkittaessa on todettu, että se nimenomaan tunnustetaan lakien tulkinnanvaraisuuden eli useita tulkintoja pidetään oikeudellisesti mahdollisena. Tämän mukaisesti myönnetään, että tuomioistuimella on arvottava, siis yhteiskunnallinen arvoihin kantaaottava ja oikeutta luova lainsäätö- ja rinnastuva rooli. Tämän mukaisesti tuomitsemistyyli on argumentatiivinen, joka tarkoittaa sitä, että siellä on perusteluja ja se on keskusteleva. Usein ratkaisut on kirjoitettu perustelemaan hävinneelle osapuolelle ikään kuin keskustelun valossa, miksi hän ei voittanut juttuaan. Ja tuomioistuimen mielipiteet on aina jonkun henkilön mielipiteitä. Ne on aina allekirjoitettu. Sieltä näkee, kuka tuomari on ollut sitä mieltä.

Vain yksi vastaus on mahdollinen tässä Ranskan mallissa. Eli yksi vastaus ja vain yksi on ainoa oikea. Tämän lähtökohdan edellyttämän ratkaisun julkilausumaton rationaalisuus tai se, miksi se ratkaisu on hyvä ratkaisu, on se, että se on loogisesti välttämätön johtopäätös annetuista lähtökohdista.

Vastaavasti Yhdysvalloissa oikeudellisissa ratkaisuissa todetaan, että useampi kuin yksi vastaus on mahdollista. Abortti voi olla Yhdysvaltojen perustuslain sallima tai sen kieltämä. Molemmat on oikeudellisesti mahdollisia. Tämän mukaisesti tämän ratkaisun hyvyys tai rationaalisuus on vahvemman perustelun, vahvemman argumentin voimaan perustuva ratkaisu eikä loogisesti sidottu.

Ja kolmanneksi, minkälaiseksi muodostuu nämä perustelut, joiden varaan useammassa puheenvuorossa on tämä tie autuuteen ja onneen kivetty.

Tässä Ranskan mallissa perustelut on huomattavan juridis-teknistä, täynnä ammattiterminologiaa. Myös perusteluissa on suuri määrä formaaleja eli muodollisia argumentteja. Muodollisilla argumenteilla tuossa tutkimuksessa tarkoitetaan argumenttia, että laki sanoo näin tai että aikaisempi ennakkopäätös on vahvistanut seuraavan kannan. Kaiken kaikkiaan tämä johtaa siihen, että Ranskan mallissa perustelu on lyhyt ja niukka.

Vastaavasti Yhdysvaltojen mallissa juridis-teknisen tiedon osuus on alhaisempi. Siitä ei ikinä päästä eroon oikeudellisissa ratkaisuissa - kaikkea ei voida kirjoittaa arkikielellä, mutta juridis-teknisen kielen pitoisuus ratkaisuissa on vähäinen. Tämän mukaisesti perusteluissa on vähemmän näitä muodollisia ja enemmän yhteiskunnallisia arvo- ja tavoiteargumentteja. Tämä johtaa siihen, että perustelu on usein laaja ja työstetty. On siis pituudeltaan yksinkertaisesti huomattavasti pitempi. Ranskassa nämä perustelut ovat kahden rivin mittaisia: hyvinkin Ranskan korkein oikeus voi antaa sellaisen – ja muutaman kappaleen pituiset perustelut on jo pitkiä. Sen sijaan Yhdysvaltojen liittovaltion korkeimman oikeuden vastauksien perustelut ovat usein kymmeniä sivuja.

Varmasti keskustelussa näille eroille löytyy erilaisia selityksiä. Haluan tässä viitata lyhyesti vain kahteen. Yhdysvalloissa tuomioistuin selvittää parisataa vuotta vanhan perustuslain hyvin arvopitoisia ilmauksia. Vastaavasti Ranskassa tämä malli on perua yhdestä – eikä varmaan ainoasta tai edes tärkeimmästä Ranskan suureen vallankumoukseen johtaneesta - syystä eli virkamiesten mielivaltaisuudesta. Tämä Ranskan malli on perua siitä ajatuksesta, että pyritään mahdollisimman pitkälti kontrolloimaan sen sisältö, koska tuomioistuimet eivät voi olla mielivaltaisia, eivät voi antaa mielivaltaisia ratkaisuja, joten lausutaan mahdollisimman niukasti. Tämä on Ranskan mallin sisältö.

Suomalaisina meitä kiinnostaa Suomen malli ja Suomen järjestelmää voi luonnehtia ja luonnehditaan tuossa tutkimuksessa eräänlaiseksi välimalliksi. Meillä tuomitsemistoiminnassa on piirteitä sekä Ranskan että Yhdysvaltojen mallista. Nyt arvioitaessa muutosta on nähdäkseni oikein sanoa Suomessa tapahtuneen ja olevan edelleenkin tapahtumassa siirtymää pois tästä Ranskan mallista kohti Yhdysvaltojen mallia. Ja siirtymää on tapahtunut. Näyttää tapahtuvan kuitenkin epätasaisesti tämän tuomitsemismallin eri osissa. Vallanjako-opin kannalta täällä on jopa tutkijatkin yhteen ääneen hymistelleet meillä tuomioistuinten, erityisesti korkeimpien oikeuksien arvottavaa ja oikeutta luovaa roolia. Sitä myös korkeimpien oikeuksien taholta on eräissä yhteyksissä korostettu. Käsitys oikeudellisen ratkaisutoiminnan luonteesta muistuttaa meillä jo selvemmin Yhdysvaltojen mallia. Meillä on ainakin oikeustieteen opetuksessa jo parikymmentä vuotta ja ehkä muutoinkin korostettu, että useat oikeudelliset ratkaisut ovat usein mahdollisia. Tämä käsitys ei toki ole yksinomainen lakimieskunnan piirissä vielä tänäkään päivänä.

Mutta konkreettisesti tämän usean oikeudellisesti mahdollisen ratkaisun tunnustaminen näkyy siinä, että korkeimpien oikeuksienkin äänestysratkaisuja pidetään luonnollisina. Toisin kuin Ranskassa, jossa ne on kielletty. Ranskassa korkein oikeus ei saa antaa äänestysratkaisua, se on kielletty. Kaikki Ranskan korkeimman oikeuden - Cour de Cassation - ratkaisut ovat yksimielisiä riippumatta siitä, oliko tuomarit erimielisiä sitä ratkaisua tehdessään. Siis Suomessa sallitaan tämä ja pidetään jopa hyvänäkin niin kuin kuultiin. Tämä muistuttaa tässä suhteessa Yhdysvaltojen mallia.

Nämä edellä kuvatut Suomen mallin sisäisesti ristiriitaiset piirteet kuvastuvat konkreettisimmin ratkaisujen perustelutavassa. Meillä perustelujen kieli on edelleenkin paljolti juridista. Se sisältää paljon ammattiterminologiaa kuten Ranskassa. Erilaisten muodollisten näkökohtien osuus on edelleen huomattava. Toisaalta perustelujen argumentit ovat avoimen arvottavia ja eri näkökohtia keskenään punnitsevia. Myös viittaukset yleisiin oikeusperiaatteisiin eli yhteiskunnallisiin arvoihin ja tavoitteisiin välittömästi perustuviin oikeusnormeihin ovat lisääntyneet. Tämä koskee ainakin ns. kohtuusnäkökohtia, jotka täällä jo tulivat esiin.

Yhteenvetona korkeimpien oikeusasteiden ja miksei laajemminkin tuomioistuinlaitoksen päätösten arvioinnin ja arvostelun kannalta: tapahtunut muutos osaksi avoimempaan perustelutapaan on parantanut yleisen kansalaiskeskustelun lähtökohtia. Minäkin pidän keskeisenä sen mahdollisuutta ja sitä, että sitä käydään. Avoimemmista perusteluista muutkin kuin asiaan vihkiytyneet juristiammattilaiset voivat saada selville, millaisiin näkökohtiin ratkaisu on perustunut. Toisaalta tuomioistuimen työvälineet ja tapa kirjoittaa perustelut on kehitelty Ranskan mallin vallitessa meilläkin.

Muutosta ei meillä myöskään ole toteutettu siten, että tuomioistuinten yhteiskunnallista valta-asemaa olisi nimenomaisesti muutettu. Hallitusmuodon pykälä on se sama vanha. Siten on edelleenkin mahdollista, että yhteiskuntapoliittisesti keskeistäkin ratkaisua perustellaan suppean juridisesti. Tällöin julkisessa keskustelussa on ratkaisua vaikea arvostella sellaisena yhteiskuntapoliittisena kannanottona, joka ei perusteluista näy. On vaikea arvostella ns. korkojutun oikeudellista lopputulosta esimerkiksi kansantaloudellisilla näkökohdilla, kun niitä ei ole perusteluissa mainittu, vaan asiaa on käsitelty vakiokaavakkeeseen sisältyvän sopimusehdon tulkintakysymyksenä. Jos tasa-arvolakia tulkitsevan ratkaisun perustelut eivät sisällä erilaisten yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden vertailua, on vaikea julkisessa keskustelussa perustella väitettä siitä, että korkein oikeus tai korkein hallinto-oikeus suhtautuisi tasa-arvoon nuivemmin kuin joihinkin muihin tavoitteisiin. Ja perustelut sivuuttavassa keskustelussa toistensa ohipuhumisen vaara on korostunut. En halua tällä väittää, että tuomioistuimet olisi aina ne, jotka puhuu ikään kuin oikeaa linjaa ja että kansalaiskeskustelu menee ohi, vaan minusta tämä toistensa ohi puhumisen vaara on molemminpuolinen riski silloin kun yhteiskuntapoliittisesti tärkeissä ratkaistuissa perustelut on suppean juridiset.

Kekkonen: Lähestyn tätä kysymystä tuomioistuinten toiminnan arvioinnista. ja arvostelusta lähinnä ns. laajan oikeusyhteisön, jolla nyt tarkoitan suurta yleisöä, näkökulmasta. Tämä näkökulma nostaa esille yhden kysymyksen, joka vielä täällä ei ole ollut esillä kovin selkeästi. Nimittäin sen, että mikä on oikeuslaitoksen tuottamien ratkaisujen legitimiteetti taikka hyväksyttävyys taikka kuinka oikeaksi ne yleisesti ottaen koetaan tässä laajassa oikeusyhteisössä. Pidän tärkeänä ja tässä liityn useisiin aikaisempiin puhujiin, että tuomioistuinten ratkaisuja arvioidaan ja arvostellaan.

Mahdollisuus arvioida julkisesti kaikkea yhteiskunnallista vallankäyttöä kuuluu olennaisena osana liberaalisen demokratian ihanteeseen.

Korostaisin myös sitä, että myöskään maallikkomaisen asiantuntematonta arvostelua ei olisi syytä torjua sen argumentoinnin tai tietopohjan puutteellisuuteen vedoten, koska tällainen arvostelu ainakin parhaimmillaan kertoo siitä, millainen kuva kansalaisille on muodostunut oikeuslaitoksesta.

Arvostelun mahdollisimman laajamittainen oikeus ja käytäntö luo osaltaan yhteiskunnallisen vallankäytön legitimiteettiä. Se toimii tässä mielessä eräänlaisena järjestelmän varaventtiilinä siitä riippumatta, onko arvostelulla mahdollisesti toivottuja vaikutuksia arvostelijan kannalta. Tärkeä merkitys käytännössä on sillä, kuka arvostelua esittää. Tavallisen kansalaisen, korkean virkamiehen, poliitikon taikka oikeusoppineen tai ns. oikeusoppineen tuomioistuinten toimintaan kohdistama arviointi saa erilaista kantavuutta. Tuomioistuimet eivät myöskään ole, ainakaan välttämättä, täysin immuuneja ulkopuoliselle arvostelulle.

Ratkaisujen legitimiteetti on sidoksissa - tästä on aikaisemmin ollut jo täällä puhetta - niiden perustelutyyliin tai perusteluparadigmaan. Avoimesti ja laajasti perustellut ratkaisut on helpompi hyväksyä kuin niukat syllogistisen mallin mukaiset perustelut. Ja ainakin niiden oikeellisuuteen on helpompi ottaa kantaa. Mielestäni tärkeää on joka tapauksessa se, että perustelujen kautta ratkaisujen yhteiskunnallinen kontrolli tulee mahdolliseksi. Ja tässä mielessä perustelut ovat myös demokratian näkökulmasta erittäin keskeisessä asemassa. Ratkaisujen perustelutapa ei kuitenkaan ole legitimiteetin kannalta ratkaisevaa. Vielä olennaisempaa on nimittäin - se on ehkä itsestään selvää millaisia ratkaisut ovat aineellisesti tai sisällöllisesti. Lopputulokset ovat viime kädessä se ratkaiseva tekijä, joka muokkaa ihmisten käsityksiä oikeudesta ja oikeuden toteutumisesta. Juridisesti kiistattoman pitävät perusteet ja vankinkaan argumentointi ei suuren yleisön keskuudessa tai laajassa auditoriossa yksin auta, jos ratkaisu koetaan sisällöllisesti vääräksi. Toisin sanoen, jos ratkaisu ei jollain kohtuullisella tavalla vastaa kansalaisten käsityksiä oikeasta ja väärästä, ei sen muodolla ole ratkaisevaa merkitystä. Selvää on, että mitä hyväksyttävämmäksi ratkaisut yleisesti koetaan sitä suuremmaksi kohoaa oikeuslaitoksen kansalaisten keskuudessa nauttima luottamus.

Nyt esitän kysymyksen, millainen kuva on viime vuosina muodostunut oikeuslaitoksen toiminnasta tästä legitimiteetin näkökulmasta. Täsmällisten arvioiden esittäminen tästä on erittäin vaikeaa jo siksi, että kyse on hankalasti mitattavissa olevasta asiasta, josta on myös hyvin vähän olemassa varsinaista tutkimustietoa toisin kuin esimerkiksi anglosaksisissa maissa. Tämä olisi yksi kysymys, joka ansaitsisi enemmän tutkimuspanostusta. Joidenkin hajatietojen pohjalta voi kuitenkin mielestäni arvioida, että tuomioistuinlaitoksen legitimiteetti ei ole ehkä niin korkea kuin lakimiesten piirissä perinteisesti on totuttu ajattelemaan. Väittäisin myös, että legitimiteetin kehityssuunta on ollut pikemmin laskeva kuin nouseva.

Mielestäni merkittävä näkökohta on sekin, että kriittisyys oikeuslaitosta kohtaan näyttäisi kasvavan myös mentäessä alaspäin sosiaalisessa asteikossa, mistä voi myös tehdä eräitä johtopäätöksiä. Tietysti on muistettava, että legitimiteetissä on aina kysymys siitä kuvasta, joka ihmisille muodostuu ja jonka muotoutumiseen vaikuttaa keskeisesti mm. joukkotiedotusvälineiden uutisointi, johon olisi paljonkin huomautettavaa. Tämä kuva vastaa paremmin tai huonommin todellisuutta.

Toiselta puolelta voi viitata siihen, että koulutustason noustua suuri yleisö on kenties tänä päivänä pystyvämpi kuitenkin oikeansuuntaisiin arvioihin yhteiskunnallisesta vallankäytöstä myös oikeuslaitoksen osalta kuin joskus aikaisemmin.

Jos oikeuslaitoksen toimia nakertaa laskeva legitimitaatio niin miten korjata tilanne. Se on tietysti hyvin vaikeaa. On helppo sanoa, että pitää muuttaa ratkaisukäytäntöä niiltä osin, jotka joutuvat eniten kritiikin kohteeksi. Mutta usein on kysymys yksittäisistä ratkaisuista ja tämä lääke ei pure.

Viime kädessä tullaan näihin vallanjakokysymyksiin ja siihen, että ilman lainsäätäjän väliintuloa ei tällaisia ongelmia, joita Suomenkin oikeuslaitokseen kansalaisnäkökulmasta katsoen sisältyy, pystytä ratkaisemaan.

Tala: Suomen lainsäädännössä useat säännökset rajoittavat tuomioistuinten arvostelemista mm. rikoslaissa ja oikeudenkäymiskaaressa. Ne eivät nykyisen käsityksen mukaan kuitenkaan estä tuomioiden asiallista arvostelemista. Nämä osaksi vanhentuneet säännökset tulisi silti uudistaa. Epävakaissa oloissa tai kriisiaikana tällaisia säännöksiä saatetaan käyttää arvostelun tukahduttamiseen. Tuomioistuimet hoitavat yhtä julkisen vallankäytön osa-aluetta. Kansanvallan sääntöjen mukaan kaikkea julkista vallankäyttöä täytyy saada arvostella. Tuomioistuimilla on useissa ratkaisussa harkintavaltaa ja liikkumavaraa eri vaihtoehtojen kesken. Tuomioiden arvostelu on välttämätöntä senkin osoittamiseksi, millaisia arvoja ja intressejä tuomioistuin harkintavaltaa käyttäessään edistää ja suojaa, millaisia ei.

Oikeus arvostella tuomioita sivuaa muita tärkeitä tuomioistuimia koskevia periaatteita. Eri periaatteiden kesken voi syntyä jännitteitä. Tuomioistuimen riippumattomuus, siihen liittyvä immuniteetti ulkopuoliseen vaikuttamiseen nähden ei sovi ongelmitta yhteen sen kanssa, että tuomioistuinten tulee olla avoimia arvostelulle. Vaatimus lainkäytön vakaudesta ja yhdenmukaisuudesta ei tee esimerkiksi korkeimmille oikeuksille helpoksi ratkaisulinjan muuttamista tietyssä asiatyyppissä arvostelun johdosta. Tuomio ei lopeta tarkoitetulla tavalla arvovaltaisesti ja lopullisesti riitelyä eikä luo oikeus rauhaa, jos päätöstä arvostellaan jälkeenpäin pitkään ja voimallisesti.

Lainsäätäjän ja hallituksen toimien arvostelu kohdistuu yleensä näiden ajamiin tavoitteisiin, ohjelmiin ja arvostuksiin ja tähtää toisenlaiseen politiikkaan, viime kädessä päättäjien vaihtamiseen vaaleissa. Tuomioistuinten arvostelun tavoite ei voi olla samanlainen. Suomalainen tuomioistuin on paljolti kasvoton. Päätöksentehneitä ammattituomareita tai heidän arvostuksiaan ei tunneta yleisesti eikä tuomareita valita määräajaksi vaaleilla.

Tuomioitten arvostelun ongelmia ei meillä ole mielestäni valaistu riittävän moniulotteisesti. Oma käsitykseni on, että perustellun arvostelun tulisi johtaa yhteiskunnassa reaktioon. Ensisijassa on korjattava epätyydyttäviä tuloksia synnyttävä lainkohta.

Tavanomaisia lakiuudistuksia saattavat lähivuosina kuitenkin vaikeuttaa kansallisen lainsäätäjän toimivaltaan kohdistuvat rajoitukset, jotka johtuvat erityisesti integraatiokehityksestä, sekä kotimaisetkin määräenemmistövaatimukset. Senkin vuoksi pätevän arvostelun on voitava johtaa myös tuomioistuinten käytännön korjaantumiseen.

Sitten toiseksi tästä tuomioistuinten toiminnan arvioinnista. Kolme arviota nimenomaan riita-asioista. Ensimmäinen arvio: koti ja ulkomainen tieto osoittavat yhtäpitävästi, että tuomioistuimilla ei ole määrälliseltä kannalta kovin tärkeää merkitystä kansalaisten oikeusongelmien ratkaisijana. Vain murto-osakiistoista ja riidoista kanavoituu tuomioistuimiin. Oikeudenkäyntimenettely ei ole useinkaan hyvä menetelmä riitojen ratkaisemiselle. Siinä kärjistyy osapuolten vastakkaisuus. Siinä yksinkertaistetaan todellisuutta. Ja ratkaisu on monesti joko tai, kaikki tai ei mitään. Tuomioistuinten tärkein merkitys onkin yleisesti vahvistaa se oikeusohje, jota kyseiseen tilanteeseen tai tosiseikastoon kuuluu soveltaa, ei kantaa huolta riitapuolten tulevaisuudesta.

Toinen arvio: eri tuomioistuinten päätösten sisällöstä, niiden toteutumisesta päätöksenteon jälkeen käytännössä ja niiden yhteiskunnallisesta vaikutuksesta on Suomessa tällä erää aivan liian vähän tutkimustietoa, joka antaisi pohjaa kunnolliselle arvioinnille. Ja kolmas ja viimeinen arviointi. Tuomioistuinten, etenkin ylimpien oikeuksien merkitys on meillä kasvanut ja kasvamassa yleisten oikeussääntöjen antajana. Integraatio näyttää vahvistavan tätä tuomarisoitumiskehitystä tuomalla mukaan myös ulkomaista tuomiovaltaa. Kehityssuunta on huolestuttava paitsi parlamentaarisen lainsäätäjän näkökulmasta, myös siksi, että tuomioistuimella ei ole mahdollisuuksia koota päätöstään varten samanlaista laajaa tietopohjaa kuin asianmukaisessa lainvalmistelussa. Tuomioistuin ei voi kuulla eri tahojen käsityksiä ja kritiikkiä ennen päätöksentekoa, eikä tuomioistuimella ole keinoja seurata päätöksen vaikutuksia ja tehdä tarpeen vaatimia korjauksia.

Aranko: Tässä on jo kuultu, että tuomioistuinten asema yhteiskunnassa on korostunut ja korostumassa. En sitten oikein tiedä, mitä tästä meidän virastosta pitäisi ajatella. Meillä on itsellämme ainakin semmoinen tunne, että olemme aivan tavattomalla tavalla joutuneet puun ja kuoren väliin. Sen takia olemme erittäin kiitollisia siitä, että olemme saaneet tällaisen tilaisuuden tulla purkamaan paineita tämmöiselle joukolle. Se, että tämä paineiden purkaminen tapahtuu viraston päällikön kautta tuo minulle mieleen sen vanhan sanonnan tästä työväenluokan shampanjan juonnista. Mutta uskon, että minun kollegani jakavat tämän tunnelman joka tapauksessa. Minun pöytätoverini tuossa ystävällisesti murehti sitä, että kaikki mitä ajattelin sanoa, on ehkä jo tullut sanotuksi. Lohdutin häntä siinä sillä, että en usko, että näin asianlaita on. En olisi osannut mitään sellaista varmasti sanoa, mitä tähän mennessä on jo sanottu. Se mikä minua surettaa pikemminkin on se, että kun te kuuntelette, mitä sanon, niin te ajattelette, että joko se ei ole kuullut, mitä täällä on sanottu tai sitten se on kuullut, mutta se ei ole ymmärtänyt. Pelkään, että se analyysi on ihan oikea.

Mutta ehkä teistä kuitenkin voisi olla mielenkiintoista kuulla, minkälaisena nykyinen toimintaympäristö kokonaisuutena koetaan tällä minun edustamallani käytännön alalla. Kuvittelen, että sen takia minut on tänne sieltä ruohonjuurien joukosta repäisty. En hetkeäkään kuvittele sitä, että kykenisin kertomaan tälle kuulijakunnalle mitään sellaisia yksittäisiä seikkoja, joita se ei jo ennestään hallitsisi varmasti paremmin kuin minä.

Mutta joka tapauksessa totean aluksi viraston tehtävästä, että sehän on perinteisesti ollut pankkien toiminnan laillisuuden valvontaa. Nyt viraston asema on kuitenkin viime vuosien aikana muuttunut aivan perusteellisesti. Sen odotetaan nyt valvovan kaikkea ammattimaista rahoituksenvälitystä, rahaliikettä ja arvopaperikauppaa eli lyhyesti sanottuna rahoitusmarkkinoita laidasta laitaan.

Laillisuusvalvonnan rinnalle on noussut tärkeänä tehtävänä riskien hallinnan valvonta. Minulle on jotkut juristikollegani kyllä kertoneet, että he eivät oikein ymmärrä, että mitä sillä tarkoitan, koska se heidän silmissään kaikki näyttää samalta laillisuusvalvonnalta. Totesin siihen sen, että jos on kysymys tämmöisestä painopiste-erosta, että ennen vanhaan kärjistetysti sanottuna pankki saattoi mennä vaikka konkurssiin viraston puolesta kunhan se teki sen vaan kaikkia muotoja noudattaen ja siitä avoimesti tiedottaen. Nyt pitäisin tämmöistä tilannetta selvänä merkkinä siitä, että virasto on epäonnistunut tehtävässään. Tämä valvontafunktio on vielä kaiken lisäksi kansainvälistynyt. Nyt valvonnan laadulle asetetut vaatimukset ovat kasvaneet. Valvontaan liittyvien päätösten tekoon on lisäksi entistä vähemmän aikaa. Tässä on sen kaiken pirullisuuden laki ilmeisesti töissä. En tiedä mihin lakikirjaan se kuuluu, mutta näyttää hyvin toimivan.

Se ainoa asia, joka on pysynyt muuttumattomana - ja Luojan kiitos ainakin yksi sellainen on - on tämä yhteiskunnan rahoitusmarkkinoiden valvonnalle asettama päämäärä. Valvonnan eli vaarin pitojen tarkoituksena on toimia edelleenkin yleisen velkaluottamuksen ja niiden yksityisten henkilöiden eduksi, jotka pankkiin tallettavat rahojansa tahi rupeavat muihin rahasitoumuksiin sen kanssa. Tämä oli lainaus vuoden 1886 pankkilain perusteluista. Tämän luottamuksen ylläpitäminen edellyttää virastolta nopeita ja lakiin perustuvia, toisin sanoen suhteellisen pitäviä ratkaisuja.

Tästä sitten ne hankaluudet alkavatkin. Osa näistä hankaluuksista on akuutteja, osa roolisia. Akuutit ongelmat nykyaikana liittyvät lakien nopeaan vaihtumiseen ilman, että tätä kiertonopeutta pystyttäisiin sanottavasti hillitsemään esimerkiksi juuri normiston säätämistapaa tai sisältöä väljentämällä. Tässä pitäisin hyvänä esimerkkinä juuri tätä talletuspankkilain 33 §:ää, joka määrittelee riskien hallinnan valvonnan. Mutta siinä on tietysti se varjopuoli, että samalla toivon hartaasti, ettei sen pykälän johdosta jouduttaisi kääntymään korkeimman hallinto-oikeuden puoleen, koska se kaikessa väljyydessään jättää sitten hyvin paljon varaa erilaisille mielipiteille.

Tärkein myönteinen muutos tämän ongelman ratkaisemiseksi on ollut siirtyminen instituutiokohtaisuudesta toimintokohtaisuuteen lainsäädännössä meidän osalta ainakin. Näin ollen uutta lakia ei tarvitse säätää aina kun markkinat kehittävät uuden rahalaitostyypin, vaan siihen voidaan soveltaa ammattimaista rahoituksenvälitystä säätelevää normistoa. Virastolle tehtäviä antavien lakien lukumäärä on aikavälillä 1988 - 1992 suurin piirtein kolminkertaistunut. Meillä on nyt jo kolmas kierros menossa juuri ammattimaista luotonvälitystä koskevien lakien osalta.

Vuoden 1991 alussa astui voimaan laki talletuspankkien toiminnasta. Vuotta myöhemmin, tämän vuoden alussa saatiin rahoitustoimintalaki. Ja ensi vuoden alusta kumpikin yhdistynee laiksi luottolaitostoiminnasta. Ja taas kertaalleen kaiken pirullisuuden lain mukaan tässä ei ole suinkaan kysymys siitä, että nämä säädökset siirrettäisiin paikasta toiseen muuttumattomina. Kaikki muuttuvat vähäsen. Ja ettei tämä olisi liian helppoa, niin niitten pykälien numerotkin tietysti muuttuu. Tässä ei uskalla enää juuri ulkomuistista siteerata enää yhtään mitään sen takia, ettei tiedä puhuuko nyt voimassa olevasta laista vai siitä laista, joka oli voimassa juuri, vai siitä, joka juuri tulee voimaan. Tämä tuntuu tuottavan juristeillekin ongelmia. Sitten tiedän jälkeenpäin, jos ruvetaan jotakin asiaa selvittelemään tältä pohjalta, minkä lain aikana jotakin on tapahtunut. En edes uskalla ajatella, mihinkä ollaan siinä joutumassa. Toivoa sopiikin, että tämä akuutti vaihe on todella tilapäinen kertailmiö, joka johtuu toisaalta rahoitusmarkkinoiden vapautumisesta säännöstelystä ja toisaalta meneillään olevasta kansainvälistymisprosessista. Kun ne saadaan pois päiväjärjestyksestä niin sitten toivottavasti palataan taas tähän vanhaan hyvään maailmaan tietyssä mielessä, jolloin laki kerran säädetty oli useampia kymmeniä vuosia saman tien voimassa.

Kroonisia ongelmia näen lähinnä kaksi. Viraston ratkaisujen lainmukaisuudelle ei saa riittävää tukea sen paremmin lakien perusteluista kuin tuomioistuinten päätöksistäkään.

Toinen krooninen ongelma on syyttäjäviranomaisten ja tuomioistuinten toisaalta ja rahoitusalan asiantuntijoiden toisaalta lähestymistapojen liian suuri eroavuus, joka ilmenee mm. siten, että syyttäjäviranomainen tai tuomioistuin vaatii näyttöä, joka käytännössä itse asiassa on mahdotonta hankkia.

Maallikkona en yritä tarjota mitään selitystä sille, että lakipykälien yksityiskohtaiset perustelut aivan liian usein vain toistavat itse pykälän tekstin hieman toisin sanoin. Se on kuitenkin varmaa, että etsijä jää täysin vaille kaipaamaansa lisävalaistusta siihen, mitä lainsäätäjä on tarkoittanut tai mihin hän on pyrkinyt.

Helpommin ymmärrettävää on tietysti se, että kukin taho pyrkii pysymään omalla erikoisalallaan, toisin sanoen tuomioistuin ja syyttäjä juridiikassa ja rahoitusasioiden tuntija pankki- ja markkinakäytännössä. Minkä pitemmälle erikoistuminen yhteiskunnassa etenee sen kauemmaksi spesialistitkin toisistaan loitontuvat ja sen vähemmän heistä näyttää olevan toisilleen apua.

Pankkikoulutuksen saanut juristi saattaa helposti ymmärtää tuomioistuimen sovittaman logiikan. Samalla hänen on
kuitenkin todettava, ettei se auta häntä laisinkaan lain asiasisällön
tulkinnassa seuraavaa tapausta silmällä pitänen. Ehkei niin ole tarkoituskaan.
Ehkä on kohtuutonta yhden alan asiantuntijan kuten viraston sysätä omia hankaluuksiaan
toisten niskaan. Ja tähän virasto tietysti aktiivisesti pyrkiikin niin kauan
kun se on viraston omassa hallinnassa. Ei se tahallansa jätä asioita roikkumaan
sen varaan, että sitten esimerkiksi korkein hallinto-oikeus joutuu ne
ratkaisemaan. Mutta tästä asiasta päättäminen on vaan hyvin harvoin viraston
omissa käsissä. Vai olisiko niin, että järjestelmässä ehkä kuitenkin olisi
jotain parantamisen varaa.

Kivivuori: Käytän tämän puheenvuoron yhteisymmärryksen periaatteiden vastustajana. Se on paikallansa varsinkin, kun valtioneuvosto antoi vuoden alussa selonteon eduskunnalle Euroopan yhteisön jäsenyydestä. Se selonteko oli jokseenkin vajavainen oikeuslaitoskehityksen osalta. Kiinnitän huomiota siihen, mitä parhaillaan tapahtuu Euroopan yhteisön alueella ja ajattelin tämän pienen näköalan esitellä kahdella puheenvuorolla, toisen Saksan maalta ja toisen Englannista. Saksalainen puheenvuoro on Hans H. Klein-nimisen henkilön tekemä. Hän ei ole ihan kuka tahansa henkilö, vaan hän on Saksan valtiosääntötuomioistuimen jäsen ja julkisoikeuden professori Göttingenin yliopistosta. Hän käytti puheenvuoron Saksan valtiosäännön uudistamisesta kolmisen viikkoa sitten Frankfurter Allgemeine-lehdessä, toistan: Frankfurter Allgemeine -lehdessä, joka edustaa Saksan talouselämää. Klein totesi heti alkuun, että Saksan oikeuskehitykselle on ollut ominaista jatkuvasti korostuva tuomioistuinten rooli. Kun tuomioistuinten rooli korostuu, määritellään uudelleen lainkäyttöelinten ja kahden muun valtiovallan väliset suhteet. Hän viittasi eräisiin puheenvuoroihin ja lausumiin, tavallaan suuriin periaatelausumiin Yhdysvalloissa. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden eräs aikaisempi presidentti on lausunut "perustuslaki on se, mitä tuomarit sanovat sen olevan" ja toinen tunnettu korkeimman oikeuden jäsen Felix Frankfurther puolestaan on sanonut, "että korkein oikeus on perustuslaki". Klein näitten sitaattien jälkeen toteaa, että ei käy kieltäminen, että tuomioistuinten - etenkin valtionsääntötuomioistuimen -valvontavalta on jännitteinen suhteessa demokratian periaatteeseen.

Saksassa on DDR:n lakkaamisen yhteydessä tullut esille valtiosäännön uudistamistarve. Siinä on kovasti keskusteltu, että missä määrin DDR:n jättämä sosiaalisia, sivistyksellisiä, taloudellisia oikeuksia koskevia pykäliä vaaditaan Saksan perustuslakiin, mutta sen jätän sivuun. Klein torjuu sosiaaliset oikeudet, haluaisi että niitä ei tehtäisi Saksan perustuslakiin lisää ja kiinnittää huomionsa sellaisiin lievempiin pykälämuotoihin, jotka ilmaisevat valtion tavoitteita ja näitä pykäliä hän arvioi seuraavasti.

Jos niitä säädetään, valtiosääntöisten valtioiden demokraattinen elementti ohentuu. Vaikka lainkäytöllä, siis oikeuslaitoksella onkin demokraattinen legitimaatio, on se kuitenkin lainsäätäjään verrattuna vain välillinen. Hallitukseenkin verraten tuomioistuimen lanka suvereeniin kansaan on tuntuvasti ohuempi, kun ajatellaan tuomarin asiallista ja henkilökohtaista riippumattomuutta. Jos poliittinen päätöksentekoprosessi kuihtuu pelkäksi perustuslain toimeenpanoksi ja lainsäädäntö ja hallitus toimittelevat valtiosääntötuomioistuimen osoittamia tehtäviä, riisutaan enemmistöstä painivat yhteiskunnalliset ohjelmat legitimaatiostaan. Sitten tulee lause, jonka ajatuksia Suomessa on puheenjohtaja, eli korkeimman oikeuden presidentti esittänyt vähän toisella tavalla, mutta kuitenkin hyvin samantapaisesti. Klein toteaa, että puolueet työntävät epämieluisat ja epäsuositut ratkaisut oikeuslaitokselle tai Euroopan yhteisölle. Loppukaneetti Kleinin kirjoituksessa on seuraava: "On suhtauduttava varoen valtion tavoitteita koskevien säännösten omaksumiseen. Jokainen normatiivinen valtiotavoitesäännös vie kohti valtiosääntötuomioistuimellista jurisdiktio-valtiota ja heikentää perustuslaillisen valtion demokraattista elementtiä oikeusvaltiota voimistamatta.” Näin siis Saksan perustuslakituomioistuimen jäsen ja julkisoikeudellinen professori.

Sitten Englannista. Siellä on ollut tilanne se, että toiseksi korkein tuomari, lordipäätuomari, Chief Justice on vaihtunut osittain sen takia, että edellinen pitkäaikainen päätuomari puolusti oikeusmurhia, joita oli tullut ilmi, mm. tätä Birminghamin kuutosten tapausta. Totesi, että siinä ei alkuperäinen tuomio ollut lainkaan virheellinen. Nyt hänellä on seuraaja astumassa näinä päivinä virkaan, lordi Taylor, siis toiseksi korkein tuomari Englannin oikeusjärjestelmässä. Tätä muutosta esiteltiin viime torstaina ja Guardian-lehdessä eräs kolumnisti kertoi, mitä tämä uusi päätuomari ajattelee ja toteaa, että lordi Taylor haluaa tuomareiden varistavan yltään papillisuuden tunnuksen luopumalla peruukeista. Heidän olisi tultava ulos salaisista temppeleistään ja oltava paremmin tavoitettavissa. Sitaatti: "Arvelen, että oikeuslaitoksen pitää avautua kritiikille". Tämän Taylor sanoi nimityspäivänään. Hän halusi ohjata kolumnistin mukaan tuomarit todelliseen maailmaan. Hän haluaa tai ehdottaa, että pyhä lehmä, oikeudellinen riippumattomuus, määritellään uudelleen, siis ei poisteta vaan määritellään uudelleen.

Kritiikki oli tässä Taylorin ajattelussa hyvin keskeinen. Sitä pitää harjoittaa ja sitä pitää sietää. Kolumnisti toteaa tuomarikunnasta, että he ovat julkisia henkilöitä, toimivat julkisessa maailmassa eikä heidän tule sulkea korviaan melskeeltä, joka aiheellisesti ympäröi julkisia päätöksiä. Laajassa mielessä heidän ratkaisunsa ovat toisinaan - tämä on Taylorin ajattelua - yhtä poliittisia kuin keiden tahansa muiden virkamiesten. Tämä tosiasia meidän on tunnustettava kuuntelemalla kritiikin ääntä. Ja sitten vähän sarkastinen loppulause: "Vakinaisen viran taatessa turvallisuuden kritiikin tuottama tuska ei voine käydä sietämättömäksi."

Nämä näistä kahdesta kansainvälisestä rintamasta, mitä tällä hetkellä keskustellaan ja minkälaisia kehityskulkuja näyttää olevan ajankohtaisena muualla ja keskellä Eurooppaa.

Sitten muutama sana suomalaisista valtatrendeistä. Tuomarivallan kasvu on tässä jo tullut todettuakin, mutta se on hyvinkin laaja-alaista. Sen merkitys oli Kleinin puheenvuorossa esiteltynä, todettuna mitä se voi merkitä, jos se kasvaa laajasti. Minusta on tärkeää huomata, että meillä on juuri tällä hetkellä ajankohtainen tuomarisointia olennaisesti lisäävä muutos eli perusoikeusuudistus. Tämä on kansallisen tason ratkaisu, joka merkitsee tuomarivallan lisääntymistä. Perustuslakiin ei koskaan voida ottaa kovin tarkkoja pykäliä ja niiden tulkinta merkitsee tietenkin, kun samanaikaisesti lisätään

niiden suoraa sovellettavuutta tuomioistuimissa, tuomarivallan lisääntymistä. Minusta on

tavallaan vakavaa, että perusoikeusuudistusta ajetaan niin paljossa salaa ja salakähmäisesti, myös tässä uudessa mietinnössä.

Yleisluontoisin epämääräinen piirre on, että julkisuudessa halutaan esitellä, että tulee vain oikeuksia, perusoikeusuudistus luo uutta turvallisuutta ja antaa oikeuksia eikä kukaan tavallaan kärsi mistään. Se on samanlainen kuin 3 - 4 vuotta sitten talouselämässä, kun luultiin, että voidaan papereita pyörittämällä rikastua, että kukaan ei maksa mitään, kaikki vain voittavat. Jos ajatellaan tätä ratkaisun sisältöä ja merkitystä, niin voi ehkä niinkin kärjistää, että kun Suomen ihmisoikeusolot kaiken järjen mukaan ovat olleet pitkään kohtuullisen kunnollisia, hirvittäviä ihmisoikeuksien loukkauksia kansallisten rajojen sisäpuolella ei ole ollut, niin jos nyt tapahtuu se, että havaitsematta, tiedostamatta loukataan yhtä perustavaa oikeutta eli demokratiaoikeutta, ihmisten oikeutta määrätä yhteisistä asioista, niin suomalainen perusoikeusuudistus tuottaa lopputuloksena sen, että vallankäytössä on menetetty yksi ihmisoikeus eikä missään muualla saavutettu suuria arvoja. Mitä arvoja saavutetaan, nehän jäävät oikeastaan aika epämääräisiksi uudessa mietinnössä.

Tulos tästä tuomarisointikehityksestä on kahdessa suhteessa paha asia. Ensinnäkin politisoidaan kaksi instituuttia, jotka perinteisesti on pyritty pitämään poliittisen instituution sfäärin ulkopuolella, ensinnäkin oikeuslaitokset. Hauska havaintoesimerkki siitä on parin kuukauden takainen Helsingin Sanomain iso haastattelu Tauno Matomäeltä, jossa hän totesi, että Euroopan yhteisö merkitsee tuomarivallan kasvua, ja meidän on mentävä jäseneksi, jotta pääsisimme tästä vallasta osallisiksi. Eli sinne on siirretty tuomareille valtaa, mutta ratkaisu ei ole se, että yritettäisiin demokratisoida, vaan se, että yritetään mennä mukaan, jotta saisimme omia tuomareita käyttämään sitä valtaa.

Toinen politisoituva instituutti on tiede. Tieteen objektiivisuushan on ollut ihanne ikiajat. Tässä tapauksessa tapahtuu niin, että juuri tällä ihmisoikeus- ja perusoikeusrintamalla tieteenharjoitus on muuttumassa asianajoksi, jossa tieteen nimissä jätetään osa kertomatta ja sanotaan vain myönteisiä puolia ihmisoikeuksista. Se on hyvin vaarallista, ja se on huonoa tiedettä yksinkertaisesti.

Sama ilmiöhän on juuri kansainvälistyminen integraation kautta. EY:n tuomarivalta on tuttu asia kaikille, samoin pari vuotta tapahtunut ihmisoikeusratkaisu. Sehän merkitsee tuomarivaltaa voimakkaasti lisää.

Miten tähän pitäisi suhtautua? Ensimmäinen johtopäätös on, että kansainvälinen kehitys, siis Suomen suhde kansainväliseen yhteisöön ja perusoikeuskehityksen todellinen luonne on saatava haltuun ja ymmärrettävä. Siinä on paljon hyvää, jota ei pidä millään lailla pysäyttää eikä muuttaa, mutta silloin pitää nähdä, mitä huonoa tulee ja ehkä voidaan jollain tavalla estää se huono, mikä tässä nyt on tavallaan salaa ja piilossa kulkemassa eteenpäin.

Toinen johtopäätös minusta on se, että tuomioistuinten perinteinen arvokas tehtävä, joka on täysin välttämätön, tämä riippumattoman tuomarin rooli sovelluttaa lakia yksittäistapaukseen, sekin vaatii arviointia. Minusta sellainen arviointi olisi ihan paikallaan tehdä voimin, jotka mielellään ovat erilaisia pieniä arvioryhmiä, eri näkökulmista ja ulkopuolisia niin, ettei ole yhtäkään tuomioistuinlaitoksen jäsentä niitä esittämässä.

Arkisella tasolla voi todeta, että viikko pari sitten sain Saksan oikeusministeriöstä useampiakin julkaisuja, joissa oli tutkittu heidän oikeuslaitoksensa, nimenomaan hallintotuomioistuinten toimintaa. Jännittävää kyllä, molemmat teokset hallintotuomioistuimista oli teetetty ulkopuolisilla. Toinen oli taloudellisen tutkimuslaitoksen tekemä ja toinen eräänlaisen konsulttiyrityksen tekemä. Minusta pitää arvioida tuomioistuinten toimintaa ja yrittää kehittää sitä entistä laatuisammaksi. Minulla on koko lailla hyvä käsitys niistä henkilövoimavaroista, joita meillä on, mutta toisaalta taas melko kriittinen käsitys siitä, minkälaisia ratkaisuja tehdään alkaen hyvin monista alkeellisista johdonmukaisuus- ja perusteluteknillisistä kysymyksistä eteenpäin.

Tuori: Yritän olla hieman lyhyempi. Mietin, että hajoaako keskustelu heti alkuunsa, kun olin pyytänyt puheenvuoroa jo ennen edellistä puheenvuoroa. Mielelläni jakaisin nämä kysymykset, joista on keskusteltu, kolmeen ryhmään. Ensinnäkin kysymykseen siitä, onko tuomioistuinen yhteiskunnallinen valta lisääntynyt ja mistä tämä johtuu. Toiseksi siihen, miten tätä mahdollista lisääntynyttä yhteiskunnallista valtaa tulisi kontrolloida. Kolmanneksi siihen, onko tämä tuomioistuinten mahdollisesti lisääntynyt yhteiskunnallinen valta hyvä vai paha asia.

Näistä kahdesta ensimmäisestä kysymyksestä on alustuksissa paljonkin esitetty näkökohtia. Moniin niistä voin yhtyä. Tuomioistuinten yhteiskunnallinen valta on lisääntynyt. Sen syyt ovat lainsäädännön väljentyminen, tavoitteellistuminen, kansainvälistymiskehitys. Sekä taloudellisen yhdentymisen että ihmisoikeuksien puolella nämä ovat selviä taustatekijöitä. Samoin eräitä niitä kontrollikeinoja, joilla tätä lisääntynyttä valtaa tulisi kontrolloida tuli esille minusta hyvinkin tiivistetysti esim. Scheininin puheenvuorossa. Lainsäädäntö, rekrytointi, koulutus, julkinen keskustelu ja kritiikki.

Sitten kolmas kysymys eli kysymys siitä, onko tämä tuomioistuinten lisääntynyt yhteiskunnallinen valta hyvä vai paha asia. Siihen itse asiassa perusteellisemmin puututtiin vasta Kivivuoren puheenvuorossa, jossa tuomioistuinvalta, tuomarivalta nähtiin peräti jonkinlaisena mörkönä. Itse haluaisin esittää sellaisen ehkä hieman provokatiivisen kysymyksen, jonka melkein 25 vuotta sitten olisin esittänyt, jos jatkan tätä Rosaksen confessiones-sarjaa. Saattaa ehkä olla niin, että tuomioistuinlaitos kykenee periaatteessa ainakin tietyissä olosuhteissa sellaiseen argumentaatioon,johon kansanedustuslaitos ei lyhytjänteisessä poliittisessa päätöksenteossa kykene ja että tämä argumentaatio, päätöksenteko, johon tuomioistuin periaatteessa kykenee, saattaa olla täysin legitiimi ja terveellinen vastapaino kansanedustuslaitoksen päätöksenteolle. Jopa niin, että tässä ei ole kysymys suinkaan mistään demokratian vähentymisestä. Muistaakseni Rosaksen puheenvuorossa tuli esille eräitä sellaisia seikkoja, mitä tässä yhteydessä tarkoitan: yksilön oikeudet, joiden vaalimisen Rosas näki tuomioistuinlaitoksen tärkeäksi tehtäväksi.

Toiseksi yleiset oikeusperiaatteet, jotka ikään kuin edustavat oikeuden yhteyttä yleiseen yhteiskuntamoraaliin, jatkuvasti elävään ja kehittyvään yhteiskuntamoraaliin, ja jotka ovat sellaisia näkökohtia, jotka ehkä kansanedustuslaitoksen päivänpoliittisesta lainsäädäntötyössä jäävät sivummalle. Jos näiden tehtävien antaminen tai näkeminen tuomioistuinlaitoksen legitiimeiksi tehtäviksi jollain tavalla merkitsee sitä, että kansanedustuslaitoksen valta ikään kuin supistuu, minun nähdäkseni se ei välttämättä merkitse sitä, että samalla demokratia jollain tavalla vääjäämättä supistuisi ja vähenisi. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että tuomioistuinlaitos ja tuomioistuinlaitoksen päätöksenteko ja argumentaatio todella säilyttää yhteytensä elävään yhteiskunnalliseen kansalaisyhteiskunnassa käytävään keskusteluun. Sanoisin, että myöskin eduskunnan kautta toteutuvan kansanvallan tavallaan mittari ja edellytys on se, missä määrin siellä käytävä keskustelu on yhteydessä julkisuudessa käytävään keskusteluun kansalaisyhteiskunnan merkityksestä ja mielipiteenmuodostukseen jne.

Demokratiakysymystä ei pitäisi nähdä yksioikoisena asetelmana kansanedustuslaitos kontra tuomioistuinlaitos, vaan demokratia tulisi tässä yhteydessä ymmärtää vähän laajemmin ja nähdä, että sen ydin on itse asiassa ehkä jossain muualla kuin virallisissa valtion instituutioissa.

Uotila: Tuori sanoi aika paljon siitä mitä minun piti sanoa. Kun Kivivuori julisti huonoksi sellaisen tieteen, joka lähtee yksilön oikeuksista, ihmisoikeuksista, niin aivan yhtä hyvin voisi yksipuoliseksi sanoa sellaisenkin tieteen, joka lähtee tarkasti demokratian käsitteistä, sillä jos vain sitä kehitetään, niin saattaa tulla verenmaku suuhun ennen pitkään. Se voi johtaa erilaisiin tuloksiin.

Olisin sillä kannalla, että tuomioistuimen tehtävänä on nimenomaan yksilön oikeuksien turvaaminen. Se on tullut korostetusti esiin viime aikoina, kun on liitytty Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksiin ja yleensä ihmisoikeuskysymyksissä. Allan Rosas heitti kysymyksen, onko valtiosääntötuomioistuimesta nyt ryhdyttävä keskustelemaan. Siihen saattaa tulla perustetta sen takia, että olemme nyt luovuttamassa tuomiovaltaa monessa asiassa ylikansallisille tuomioistuimille. Kun siellä asioita käsitellään, niin saattaa suomalaisen tuomioistuimen mahdollisuudet valvoa perusoikeuksien ja ihmisoikeuksientoteutumista olla aika rajoitetut. Siitähän on Scheininin hyvä väitöskirja olemassa.

Perusoikeuskomitean mietinnöstä toteaisin vähän kriittisessä sävyssä, että kun sen tehtäväksi annettiin järjestää perusoikeuksien välitöntä soveltamista tuomioistuimessa ja hallintoviranomaisissa, niin tutustuminen tuohon mietintöön osoittaa, että komitea oikeastaan on luistanut tuosta tehtävästä. Se kyllä kirjoittaa aika hyvän kuvauksen siitä, mitä tuomioistuimet ovat tehneet tähän asti, mutta sitten varmuudeksi sanotaan, että tämä ei ole mikään ehdotus, komitea ei tee mitään ehdotusta, mikä toimeksiantoon olisi kuulunut. Tämä perusoikeuksista.

Toinen kysymys on tuomioiden legitimiteetista. Kansalaisen saattaa olla vaikea erottaa toisistaan tuomion legitimiteetti ja lain legitimiteetti. Tuomarihan on sidottu lain asettamaan kehykseen ja monasti voi olla kysymys siitä, että laki ei ole niin onnistunut. Se voi olla suorastaan epäoikeudenmukainen. Tuomarin tehtävä ei ehkä ole arvioida tai arvostella lakia, mutta yliopistoihmisenä sanon, että tutkijan tehtävänä saattaa hyvinkin olla lainsäädännön kriittinen arviointi. Se ei ole suinkaan samaa kuin politiikka sinänsä eikä sen tarvitse tähdätä

hallituksen vaihtamiseen tai muuhun sellaiseen. Esittäisin hyvänä esimerkkinä kolleegani professori Kirsti Rissasen, joka ystävällisesti, mutta vakuuttavasti on monasti kritisoinut kilpailulakeja, pörssilakeja, pankkilakeja jne, jotka eivät kaikilta osin ole täyttäneet sitä tehtävää, mikä niille kuuluisi.

Kun tämä on vakava tilaisuus, niin haluaisin kertoa esimerkin siitä, että tuomarikin on ihminen. Kun Vaasan hovioikeudessa joulun alla kerran oli istunto, niin hohivoikeudenneuvos nousi pöydästä ja astui ikkunan luokse ja katseli hienoa maisemaa, joka sieltäkin avautui niinkuin täältä ja hän sanoi, että "Snart är det jul och sedan kommer tant Berta och moster och syster Elisa, satans käringar".

Tasavallan Presidentti: Ehkä yhdestä muusta näkökulmasta voisi joitakin mietteitä esittää lainsäädäntöön ja oikeuslaitokseen. Minusta ensiksikin oppi vallanjaosta on ollut niitä välttämättömiä, oppi kehitettynä ja oppi sovellettuna sille, että sivistynyttä yhteiskuntaelämää on voitu kehittää niin kuin on kehitetty. Neuvostoliitossahan omaksuttiin sellainen käsitys, että vallanjako on tarpeen vain luokkayhteiskunnassa ja ettei luokattomassa yhteiskunnassa sitä tarvita. Koko valta kuuluu proletariaatille ja sitä valtaa käyttää kommunistinen puolue. Se ideologia Vyshinskin nimissä varsinaisesti kehitettiin.

Uskon, että tämä käsitys siitä, että valtaa ei tarvitse jakaa tai ei pidä jakaa, jolloin sitä ei voida myöskään kontrolloida, oli yksi niitä tekijöitä, jotka johtivat hyvin huonoon yhteiskunnalliseen, taloudelliseen ja muuhun kehitykseen Neuvostoliitossa.

Kaikki systeemit ovat puutteellisia. Suhtaudun lainsäädäntöön usein hyvin suurella epäluulolla. Pidän huonona asiana, että pykälätehtailu geometrisessa skaalassa nousee, mutta ilmeisesti on niin, että minäkään en sille mitään mahda. Toisaalta on sillä tavalla, että on huonoa, että säädetään yleisiä lakeja, jotka jättävät tuomioistuimille oikeuden ja velvoitteen niiden soveltamiseen. Toisaalta on mahdotonta, että lakiin etukäteen kuviteltaisiin kaikki ne tulevat tilanteet, joitten varalta ohjeita pitää antaa.

Valtioneuvostosta ja Suomen Pankista on hyvin vähän säädetty ja esim. pankkitarkatusvirastostakin oli aikaisemmin verrattaen vähän säädetty ja mitä enemmän on säädetty sitä vaikeammaksi tilanne on tullut. 1970-luvulla esitin, että hallitus, Suomen valtio esiintyisi säännöllisesti kansainvälisillä lainamarkkinoilla ja laskisi liikkeelle obligaatioita. Silloin valtiovarainministeriön hallitussihteeri katsoi, että se on kassa-asetuksen vastaista. Sanoin hänelle, että sinä jukulauta nukutkin se kassa-asetus pään alla. Kassa-asetuksen mukaan valtio ei voisi ottaa velkaa, jos sillä ei ole rahantarvetta. Sehän tarkoittaa, että valtio ei voi harjoittaa minkäänlaista suhdanteita säätelevää finanssipolitiikkaa. Sanoin, että tehdäänkö sillä tavalla tämän yhden kerran, että Suomen Pankki ottaa tämän ja vastaa kaikista kustannuksista, vain tämän yhden kerran osoitukseksi siitä, että millä tavalla valtion asioita pitää voida hoitaa ilman, että tarpeettomat säädökset ovat järkevän toiminnan esteenä.

Koko tämän tilaisuuden lähtökohtana olivat vähän ne ratkaisut, jotka ovat ensiksi lähteneet liikkeelle Tampereen raastuvanoikeudesta ja vähän muutakin taloudelliseen lainsäädännön ja talouden alaan kuuluvaa asiaa. En ole lukenut korkeimman oikeuden päätöstä tässä asiassa ensiksikin sen takia, että se tuli sen jälkeen, kun tästä tilaisuudesta oli puhetta. Ajattelin, että on vapaampi keskustella raastuvanoikeuden kannanotoista kuin korkeimman oikeuden. Tämäkin osoituksena minun rajoituksistani, mihin keskusteluihin voin osallistua, mitä voin lausua edes näin pienessä piirissä. Julkisuudessa on kerta kaikkiaan mahdotonta, että voisin johonkin vapaaseen keskusteluun näistä kysymyksistä osallistua.

Tuomioistuimet ovat ottaneet kantaa tähän asiaan lähtien yleisistä sopimusoikeudellisista esityksistä ja tulkinnoista. Toinen lähtökohta voisi olla kysyä, mikä on lainsäätäjän tarkoitus ollut, kun pankkilakeja säädettiin. Niistä voisi tehdä semmoisen johtopäätöksen, joka on tosin perusteeton, koska lainsäätäjä ei koskaan tämmöistä ole sanonut, että pankkien tulee olla erityisen luotettavia laitoksia yhteiskunnassa. Sen takia on verolainsäädännöllä mm. edesautettu sitä, että pankkijärjestelmästä on tullut koko taloudellisen järjestelmän verenkierto niin, että pankkisäästäminen on ollut verotuksellisesti huomattavasti suositumpaa muuhun säästämiseen nähden.

Kun elinkeinoverolainsäädäntö säädettiin, olin silloin esittelevänä ministerinä omaksunut sen Valven ja Lassilan doktriinin, jonka mukaan pitäisi pyrkiä kaikessa verotuksessa neutraalisuuden periaatetta noudattamaan. Silloin laskettiin, että ennen sitä lakia pankkitalletukset olivat 2,4 kertaa edullisempia verotuksellisesti kuin muut sijoitukset ja sen veron säätämisen jälkeen 1,7. Siitä voisi lukea lainsäätäjän ns. tarkoitusta eli yhteiskunta osoittaa erityistä luottamusta pankkijärjestelmään; siihen että siellä on erityisen valveutunutta ja vastuuntuntoista väkeä. On ilmeisesti kuitenkin sillä tavalla, että meidän pankkilainsäädäntömme on tehty, ei kuluttajansuoja-lähtökohdista lähtien, vaan on pyritty estämään sitä, että pankinjohtajat eivät kevytmielisesti saattaisi johtamaansa laitosta mahdottomiin tilanteisiin, koska siinä tulisi yhteiskunnallisesti suuria pulmia.

Kun 1920-luvulla oli pankkeja kovasti ja ne pula-aikana joko sulautuivat tai menivät nurin, niin tehtiin eräänlaista holhouslainsäädäntöä. 1960-luvun lopussa todettiin, että tämmöistä ei tarvita. Pankit voivat saada suurempia vapauksia, kun yleinen valistustaso on noussut eikä enää tarvitse niin suurta opastusta antaa kuin aikaisemmin. Viimeksi kun pääomaliikkeitä vapautettiin, oli se ajatus, että on hyvin vastuunalaista väkeä tärkeitä tehtäviä hoitamassa.

Mitä vielä tulee lainsäädäntöön, niin lainsäädännönkin tarkoituksena on ollut selvästikin, että pankkitoiminnan pitää pysyä niissä puitteissa ja elää niiden periaatteiden mukaan, joita se on historiallisesti toteuttanut. Pankkitoiminta lähti liikkeelle siitä, että piti saada talletetuksi liikeneviä varoja. Vähitellen pankkitoiminta alkoi nousta korkeammalle tasolle sillä tavalla, että pankkijärjestelmä muutti lyhyttä rahaa pitkäksi rahaksi, muutti kuumaa rahaa vähän viileämmäksi rahaksi. Mutta kaiken aikaa kuitenkin ajatus oli se, että vastuitten, velkojen ja saatavien, piti olla jossain keskinäisessä suhteessa, lyhyttä rahaa ei saanut liian pitkäksi venyttää toisella puolella.

Ymmärrän niin - vaikka tietoni ovat voineet rapistua viimeisen 13 vuoden aikana, kun en ole näitä asioita käytännössä hoitanut – että periaatteena oli se, että pankit saivat antaa vain kahdenlaista luottoa: Määräaikaista - joka on lyhyttä - ja irtisanottavissa olevaa. Jos antolainauspuolella ehdot muuttuvat, niin ottolainauspuolella myös. Oikeuslaitos on nyt ottanut sen kannan, että se ei ole tärkeää, mikä on paperiin pantu, jonne nimet on pantu alle, niin kuin minä luulin ja pankkitarkastusvirasto luuli ja valvovat viranomaiset ovat luulleet, että se on tärkeää, vaan tärkeäksi on tullut se, että mitä on puhuttu silloin, kun rahaa on myyty, mitä on mainoksissa sanottu.

Tällöin olisi tietysti pitänyt kysyä, ovatko kukaties pankinjohtajat menetelleet laittomasti silloin, kun ovat julkisesti kertoneet semmoisia etuja lainanannossa olevan, joita niillä pankkilainsäädännön tarkoituksen mukaan ei olisi ollut oikeuttakaan antaa. Niiden olisi pitänyt olla valmistautuneena siihen, että jos ottolainauspuolella tapahtuu ratkaisevia muutoksia talletusten pysyvyyden suhteen tai kustannusten suhteen, niin vastaavat muutokset olisi mahdollista tehdä antolainauspuolella. Tässäkin keskustelussa on tällaisia ajatuksia paljon, että kysymys on yksilön oikeuksista ja kuvitellaan, että jos vastakkain on yksilö ja instituutio, niin se ilman muuta on yksilö, joka on heikko osapuoli.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, kun täytyy veronmaksajien rynnätä mukaan, että voidaan kysyä, ollaanko tässä oltu luotonottajan intressien ymmärtäjiä. Tallettajan on katsottu joko edustavan passiivista omistajaa, varakasta, mitä he yleensä eivät ole kaiken kokemuksen ja tilastotiedon mukaan. Yleensä mitä korkeammista tuloluokista on kysymys, sitä yleisempää on velan teko. Vastaavasti talletuksia on yleensä niillä, jotka eivät ole yhteiskunnassa aktiivisia, jotka eivät raha-asioita oikein ymmärrä. Viime kädessä valtio tulee mukaan keräämään rahat ja sitten taas jatketaan.

Tämä tarkastusaspekti on tässä hyvin tärkeä ja tuomioistuimet joutuvat ottamaan kantaa kysymyksiin, joita niiden eteen tuodaan. Norjassa on nyt se tilanne, että heillä ovat kaikki pankit valtion hallussa, paitsi jotkut maakuntapankit ovat vielä yksityisiä. Hallinnollisen toimin on tehty niin suuria poliittisia ratkaisuja, että pankkilaitos tuli valtion hallintaan Norjassa lähtien vakavaraisuussääntöjen ja muitten pykälien tulkinnasta. Kummasti nämä kysymykset ovat kansainvälisiä niin kuin naisten hameen pituus ja ylioppilasradikalismi, jalkapallohuliganismi. Voisi melkein kysyä, että onko sellaista maata, jossa tätä ilmiötä ei olisi, viimeksi Japanissa. Pankinjohtajat vahvistavat toisiansa uskossa, että kasvu jatkuu loputtomiin, kiinteistöarvot nousevat loputtomiin ja että aina on jotakin, josta voidaan lohkaista ja leventää omaa elämää.

Minulla ei ole sanottavaa luottamusta siihen, että lisäpykälillä asioita parannetaan, vaan minun kokemukseni viittaa siihen, että paremmin tullaan toimeen, kun pykäliä on vähemmän. Jos kerran ihmisiä vastuunalaisiin tehtäviin valitaan, niin uskotaan, että ne kaikissa oleellisessa ovat rehellisiä ihmisiä, niin kuin minun käsitykseni mukaan ovat. He voivat tehdä oikeita ratkaisuja, mutta voivat tehdä vääriä ratkaisuja. Usein tämä pykälähomma, juristien lukumäärän kasvu, kontrolloivien virkamiesten vallan kasvu johtaa luottamaan siihen, että asiat ovat hallussa ja hoidossa kun on monta valvovaa viranomaista ja että tavallinen kansalainenkin voi sitten luottaa siihen, että hyvin käy.

Oli puhetta myös siitä, että tuomarien riippumattomuus korostuu sillä, että tuomarit voivat olla eri mieltä. Olin säästöpankkien tilintarkastajana 1950-60 -luvun vaihteessa ja tuli esille sellainen tapaus, että yksi säästöpankki oli antanut pankkitakauksen, joka silloisen lain mukaan oli kielletty. Se juttu kulki kaikissa oikeusasteissa ja sitten korkein oikeus äänesti ja äänin 5 - 4 päätti, että se ei ole pankkia sitova. Tyrmistyin, että tämähän on väärin tämä ratkaisu, mutta paikalla oleva juristi sanoi, että tieteisopissa lähdetään siitä, että jokaisen kansalaisen pitää tuntea kaikki lait. Sanoin, että olkoon vaikka silläkin tavalla, mutta jos hovioikeus on sitä mieltä, että se on pankkia sitova ja korkeimman oikeuden vähemmistö oli sitä mieltä, että se on pankkia sitova, niin minkä ohjeitten mukaan sitten tavallinen kansalainen orientoituu, kun hän ottaa vastaan instituution antamaa paperia. Minusta sen pitää olla sitova. Teimme sitten kompromissia niin kuin pitää tehdä, lähdettiin siitä, että asianomaisella pitäisi olla hyviä edellytyksiä ajaa kannetta. Mutta kuinka moni tavallinen kansalainen lähtee ajamaan kannetta omalla kustannuksellaan ja oma-aloitteisesti. Monet tyytyvät, kun näin on, niin näin pitää olla.

Olen kuunnellut levottomuudella ajatuksia, että oikeuslaitoskin niin kuin julkinen sana kilpailee kansan valitsemien edustajien kanssa. jolloin aina katson, että joka virkamies saa oman nuijankopautuksen kohdalleen, niin että kun oikeusministeri esittelee, hyväksyn koko listan kerralla. Haluan tällä korostaa sitä, että minulla ei ole mitään osuutta tähän, koska oikeuslaitos itse valitsee, täydentää itseään. Sitä en sinänsä valita, mutta oikeuslaitos myös vaatii omaa osuuttaan yhteiskunnallisesta vallasta ja toteuttaa sitä hyvin tehokkaasti ja kasvavalla teholla.

Heinonen: Saanen palata keskusteluun tästä korkopäätöksestä. Toki ne korkeimman oikeuden perustelutkin olisivat tällä hetkellä arvosteltavissa. Täällä on todettu, että arvostelu on paikallaan. Päätöksessä ei ole kysymys oikeastaan siitä, että korkein oikeus toteutti kuluttajansuojaa, vaan se oli meidän näkökulmastamme normaali ratkaisu, jossa oli kysymys standardisopimuksen vakioehtojen tulkinnasta. Kysymys oli siitä, että ehto tältä osin oli epäselvä. Ratkaisimme asian oikeastaan normaalinen ratkaisuperusteiden mukaan. Toinen kysymys on se, olisiko meidän tässä tapauksessa pitänyt antaa enemmän merkitystä esim. juuri pankkijärjestelmälle, pankkilakien tarkoitukselle ja tällaisille näkökohdille. Vastaavasti voitaisiin kysyä tasa-arvopäätösten osalta, jotka meidän käytännössämme myöskin olivat normaaleja laintulkintakysymyksiä ja joista meitä on paljon moitittu. Olisiko niidenkin yhteydessä pitänyt antaa tavallista enemmän merkitystä tasa-arvolain tarkoitukselle ja sillä perusteella päätyä toisenlaisiin lopputuloksiin.

Minusta tuntuu, kun ajattelee näitäkin tapauksia, että korkeimman oikeuden toiminta on sittenkin varmemmalla pohjalla, jos ratkaisemme yhteiskuntapoliittisesti hyvin kiistanalaisia kysymyksiä normaalipuitteissa. Ne ovat meillä normaalijuttuja. Annamme merkitystä niille tulkintaperusteille ja ratkaisuperusteille, joille yleensäkin annamme merkitystä. Saattaisi olla

astumista hiukan tuntemattomaan ja hiukan eduskunnan varpaille, jos joidenkin lakien yhteydessä antaisimme tavallista enemmän merkitystä lain tarkoitukselle ja karsinoisimme lakeja eri kasteihin sen perusteella, miten merkittäviä ne ovat.

Varmasti tällainen lähtökohta, jos tämä on yleinen korkeimmassa oikeudessa, en ole ihan varma siitäkään, antaa meidän toiminnallemme varmemman pohjan. Vaikka se aiheuttaa tällaista kritiikkiä, niin siitä huolimatta yhteiskuntakehityksen kannalta minusta tämä on oikea linja. Jos niissä ratkaisuissa on jotain arvostelemisen varaa, niin kuin niissä ilmeisesti on, niin täytyy sitten reagoida muulla tavalla. Tässä korkojutussa ainoa tai hyvin helppo reagointitapa on - ja pankit varmasti tekevätkin sen, että selvennetään vakioehtoa tältä osin. Tasa-arvopäätöksien kohdalla ilmeisesti reagointi, jota tarvitaan, on se, että tasa-arvolakia muutetaan.

Tasavallan Presidentti: Meillä on perheessä periaatteellinen ristiriita ollut tässä. Olen sitä mieltä, että semmoinen laki kuin tasa-arvolaki on ihan väärä, jossa ei nimenomaan sanota, kuka perään katsoo. Mutta vaimo sanoi, että laki olemassaolollansa vaikuttaa jo. Minun täytyy myöntää, että näin on ilmeisesti asian laita. Mutta pitäisi vielä sen mahdollisuuden olla olemassa, että jos oikeuslaitos toteaa, että nyt ei vanhat normit oikein päde, niin se esittää, että muutetaan lainsäädäntöä.

Heinonen: Kyllä semmoinen on mahdollista. Toistaiseksi on oltu hyvin pidättyväisiä, mutta nyt näyttää olevan syntymässä semmoinen tilanne erään asian yhteydessä, joka liittyy juuri tähän tasa-arvolakiin. Siinä näyttää siltä, että korkein hallinto-oikeus ja korkein oikeus saman säännöksen tulkinnassa ovat päätymässä eri linjoille. Tämä on täysin kestämätön tilanne oikeuslaitoksen kannalta. Tämä voidaan ratkaista vain sillä tavalla, että - jos tämä tilanne toteutuu - päätökseen liitetään toivomus, että lakia täytyy muuttaa. Emme kestä tällaista tilannetta.

Rissanen: Olen kyllä vaarallisilla vesillä, joita en itse tunne riittävästi. Yritän kuitenkin sanoa sellaista visiota, joka minun mielestäni tässä yhdentymiskehityksen myötä on tullut. Se nimittäin on se, että yhteiskunta sitoutuu juridisesti varsin varhaisessa vaiheessa tiettyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttamiseen ilman, että koskaan tulee sellaista etujen tasapainotilanteen arviointia, mikä normaalissa laissa tulee tai mikä on tähän asti tullut, kun lakeja säädetään. Tavallaan tiedetään, kenen etua ketä vastaan halutaan ajaa. Mutta nyt esimerkiksi Rooman sopimuksessa on sitouduttu tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen, vapaaseen liikkeenperustamisoikeuteen ja siihen suuntaan. Pannaan oikeudellinen mekanismi toteuttamaan tätä kehitystä, ja sille mekanismille annetaan tavoitteeksi toteuttaa lainsäätäjien tavoite, huolimatta sen yhteiskunnallisista vaikutuksista. Silloin itse asiassa pannaan tuomioistuin liian varhain yhteiskunnallisen tehtävän eteen ja annetaan sille samanaikaisesti lainsäätäjän ja hallintovallan tehtäviä sen lisäksi, että se ratkaisee ongelmia.

Olemmeko nyt tässä vaiheessa tulossa siihen, että kun muukin yhteiskunta on epävarma, niin eivät juristitkaan voi pitäytyä varmoilla kentillä ja valita sitä ratkaisuperustetta, johon löytyy selvin normi, tai irrottaa näitä tapauksia yhteyksistään kuten esimerkiksi tasa-arvolain tavoitteista. Mutkikkaampi asia on ehkä sopimusehtojen yhteys pankkijärjestelmän varmuuteen.

Tässä on tulossa todella paljon semmoisia asioita, joita ei ehditä hallita lainsäädäntöteitse. Ei yksinkertaisesti voi tehdä niin, että ensin menee joku firma nurin tai pankkijärjestelmä kaatuu tai jotkut ihmiset. Mihin unohtuu ihmisoikeuskonvention määräys siitä, että jokaisella on oikeus saada oikeutta. Eikä se tarkoita sitä, että todetaan, että tässä tapauksessa ei oikeus toteudu, mutta uhrataan sinut, että voitaisiin sitten tehdä ehdotus lainsäätäjälle. Olemmeko sellaisen tilanteen edessä, jossa juridiikalle ja yhteiskunnalliselle tasapainolle ja uudentyyppiselle tavalle argumentoida täytyisi kaiken uhallakin yrittää etsiä jotain roolia. Tämä on todellinen kysymys. Minä en tiedä vastausta.

Rintala: Rooman sopimushan on hyvin ratkaisevassa asemassa meidän kehityksessämme. Minun ymmärtääkseni se nimenomaan johtuu sopimuksen toimivaltasäännöksestä. Rooman sopimushan määrittelee EY-oikeuden sillä tavoin, että toimivaltaan kuuluvat kaikki sellaiset asiat, jotka nimenomaan Rooman sopimuksessa on mainittu, mutta sen lisäksi kaikki sellaiset asiat, jotka ovat tarpeen Rooman sopimuksen tavoitteiden täyttämiseksi. Tämä vie juuri professori Rissasen tarkoittamaan epävarmuuteen, ettei tavallaan tiedä, mihinkä ollaan menossa. Mutta luultavasti tämä asia on sellainen, että emme kansallisella tasolla voi sille yhtään mitään. Tätä kautta sitten myöskin tuomioistuinten rooli muuttuu aivan muuksi kuin, mitä se tällä hetkellä on.

Henkilökohtaisesti pelkään, että meidän tuomioistuimet liian äkkinäisesti joutuvat uudistusten eteen. Tuomioistuimemme ovat aika jäykkäliikkeisiä ja lujasti perinteisiin sidottuja, eivät ne aivan helpolla esimerkiksi muuta tulkintakäytäntöä niin kuin presidentti Heinosen puheesta kävi ilmi.

Arvioisin tilanteen niin, että tällä hetkellä suomalaiset tuomioistuimet ovat toiminnassaan vielä täydellisesti normisidonnaisia. Sen takia en olisi valmis oikein uskomaan, että käytännön käräjätuomarit tuntevat olevansa yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä. Valtiolle kuuluvan tuomiovallan käyttö on paremminkin tällä hetkellä edelleen traditionaalisesti voimassa olevan lainsäädännön soveltamista Matin ja Maijan tapauksiin. Se ilmenee siitäkin, kuinka juttuja valmistellaan. Ensimmäiseksi selvitellään, mitkä lainkohdat tulevat tapauksessa kysymyksen. Sen jälkeen, jos asia ei ole selvä, selvitetään lain esityöt eli lähinnä hallituksen esitys siitä, mitä lainsäätäjä on tarkoittanut. Sen jälkeen tulevat oikeustapaukset, lähinnä korkeimman oikeuden ratkaisut. Hyvin paljon myöskin ylioikeuden ratkaisut ovat käytössä. Ja aivan tasa-arvoisesti näiden kanssa käytellään oikeuskirjallisuutta.

Pidän kyllä aivan selvänä, että tämä käytäntö tulee voimakkaasti muuttumaan. Luovutaan tästä normisidonnaisuudesta. Siihen pakottaa jo yksinomaan ihmisoikeussopimus, jota on tulkittava aivan toisenlaisella tavalla kuin meidän kansallista lainsäädäntöä. Se on meillä voimassa ylikansallisena oikeutena monessa mielessä kaiken kattavana, ja se on tullut kyllä jo mukaan. Ei kyllä sellaisella voimalla kuin oikeastaan olisi kuulunut, mikä tietysti johtuu siitä, että sitä ei osata soveltaa, eikä sitä riittävästi tunneta.

EY-oikeus vielä muuttaa huomattavasti radikaalisemmin tuomioistuinten asemaa ja vaikuttaa riippumattomuuteen kahdella tavalla. Meidän kaikista tuomioistuimistammehan tulee EY-tuomioistuimia. Tuomioistuimiamme ei enää sido lainkaan kansallinen lainsäädäntö siltä osin kuin on kysymys EY-oikeudesta. Eli meidän parlamentti ja tasavallan presidentti asetuksineen syrjäytyy siitä vallankäytöstä, mitä tapahtuu tuomioistuimissa. Tällä tavalla tuomioistuimet meillä tulevat nykyistä riippumattomammiksi parlamentista, siis eduskunnasta. Tällä tavallahan kansanvalta silloin heikkenee ja tulee ns. demokratiavaje mukaan. Siitä ei päästä mihinkään. Eli siis kyllä tuomioistuinten yhteiskunnallinen merkitys eräänlaisina ylikansallisina eliminä tulee valtavasti muuttumaan, jos kehityksen kulku on sellainen kuin miksi se nyt on arvioitavissa.

Riippumattomuuskysymyshän näyttelee myös eräällä muulla tavalla osaa tässä asiassa. Suomalainen tuomioistuin on hallitusmuodon mukaan todella riippumaton. Se on kiistämätön tosiasia. Saamme hyvin paljon tuomioistuimien harkitaan asiantuntijalausuntoja ja lausuntoja eri aloilta, mutta ne eivät sido eivätkä suojaa tuomioistuimia. Niiden noudattaminen tai noudattamatta jättäminen on tuomioistuimen vapaassa harkinnassa. Mutta kun suomalaisista tuomioistuimista tulee EY-oikeuksia, asianlaita ei enää näin ole. On pyydettävä ilmeisesti hyvin monista asioista lausunto EY-tuomioistuimelta tai EY-tuomioistuimen ensimmäiseltä asteelta ihan yksittäistapausten ratkaisemisessa ja ne ovat suomalaista tuomioistuinta sitovia.

Tällä tavalla suomalaiset tuomioistuimet tulevat riippuvaisiksi ylikansallisista elimistä, joita ei ole valittu ja jotka eivät toimi demokraattisesti. Tässä on hyvin suuri ero nykytilanteeseen ja ilmeisesti se pakottaa muuttamaan hallitusmuotoa. Siinä mielessä suomalaiset tuomioistuimet eivät ole enää yhtä riippumattomia EY:hyn liittymisen jälkeen kuin ne nyt hallitusmuodon mukaan ovat. Edelleen tästä seuraa kysymys, tarvitaanko Suomessa valtiosääntötuomioistuinta vai ei.

Hallberg: Keskustelu on paljolti käymässä kansainvälisen aineiston merkitykseen tuomioistuinten kannalta. On selvää, että olemme joutuneet ja joudumme sopeuttamaan monta lainsäädännön alaa kansainvälisiin vaatimuksiin. On herännyt monta kertaa omissa keskusteluissamme kysymys, mikä on lainalaisuus eilen, tänään ja huomenna pitemmällä sihdillä. Mikä on eduskuntalain sisällön ja tarkoitusperän siirtyminen soveltamistilanteisiin. Voisi varmasti sanoa, että se, mihin eilen on totuttu, on hyvin normisidonnaista, ehkä jopa meidän kansakuntamme perinteissä on pitkälle menevä laintulkintaperinne, joka pitää aika tiukasti kiinni normista.

Mitä se on tänään. On paljon puhuttu siitä, että lainsäädäntö on väljenemässä. Sen kääntöpuolena on kehittynyt periaatteita kuten mielivallan kielto, suhteellisuus, tarkoitus sidonnaisuus, harkintavallan väärinkäyttö samaan tapaan kun muuallakin maailmassa eli siinä tarkoituksessa, että ratkaisu, joka kyllä täyttää lain kirjaimen, ei vastaa legitimiteettiä ja täyden oikeudenmukaisuuden vaatimuksia. Siinä suhteessakin meillä on aika lailla valmiuksia. Ei Suomen maa siinä ole varmaan jäljessä.

Mitä se on huomenna. Mikä on kansainvälistyvän maailman tilanne tuomioistuinten vinkkelistä. En tiedä osaammeko siihen muuta vastata kuin, että sen pitäisi olla mahdollisimman avointa lainkäyttöä, tosiseikkojen selvittämistä lähtien siitä, että suurin osa valituksista, varsinkin hallintolainkäytön alalla - nehän ovat tavallisten ihmisten valituksia yli 90 % - edellyttää aika aktiivista prosessijohtoa, asioiden selvittelyä, ja tekisi mieli sanoa, selkeitä ajatuksia, kansanomaisiakin. Emme sano, ettei direktiiviä pidä ottaa tosissaan, mutta meidän täytyy nähdä jotenkin se, millä tavalla ne meidän oloihin soveltuvat ja minkälaisia vastauksia ne antavat ...

Arponen: Kuulun tähän suometsän kansaan kun olen maalaistuomari. Näitten oppineitten puheenvuorojen jälkeen on vähän paha sanoa mitään. Mutta minua kiinnostaa tuomioistuimen tehtävät ja mitä siihen liittyy. Muutama sana näistä.

Professori Uotila sanoi tuomioistuimen tehtävänä olevan yksilön oikeuksien turvaaminen. Tarkoittanee varmaan, että yksittäisissä tapauksissa tämä tietysti on totta. Pitäisin sitä lujana tässä asiassa varsinkin, kun on kysymys heikomman suojaamisesta mielivaltaa tai vallankäyttöä vastaan. Mutta se ei riitä tietenkään tuomioistuimen tehtäväksi, jota muuten missään ei ole määritetty, missään ei sanota mikä on tuomioistuimen tehtävä. Olisi kiva, jos joku toimikunta sen määrittelisi. Puhutaan nykyisin oikeuspalvelujen tuottamisesta, mutta sehän on hyvin yleinen sanonta.

Kun olen itse Aulis Aarnion tuotantoa lueskellut, niin olen tullut siihen käsitykseen, että tuomioistuimen tehtävänä olisi osoittaa, minkä sisältöisenä oikeussäännöt ovat yhteiskunnassa voimassa, mikä on oikeus sääntöjen lakitekstien täsmentäminen, josta varmaan oli kysymys korkojutussakin. Ihmisille, kansalaisille, yrityksille, pankeillekin tietysti on tärkeää tietää, kun ne suunnittelevat toimiaan, mitä sitten tapahtuu, kun tällä tavalla tehdään. Ja kun pitää ryhtyä suunnittelemaan toimiaan, pelkkää lakitekstiä lukemalla ei vielä tiedä, mikä sen sisältö on. Tuomioistuimen ratkaisut antavat ehkä parempia viitteitä siihen. Vaihtoehtona on tietysti kaaos, jos ei voi suunnitella mitään. Eli tässä voidaan puhua mitä Hallberg puhui ennustettavuudesta, oikeusvarmuudesta, yhdenvertaisuudesta varmaankin myös.

Tuomioistuimen tehtävään liittyy myös sanktiomekanismi, joka on nykyisen riita-asiamenettelyn taustalla. Eli ei riitä, että ratkaistaan yksittäinen tapaus oikein, vaan on muutakin yhteiskunnallista tehtävää. Sanktiomekanismi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tuomioistuin antaa suoritustuomioita ja velalliset pannaan maksamaan velkansa. Se on ratkaisu yksi tässä tapauksessa. Mutta samalla kun tämä mekanismi toimii, niin mekin jotka hoidamme asiamme, saamme pankista lainaa, koska pankki tietää, että jos petämme luottamuksen, saamme ainakin suoritustuomion. Tuomioistuimelle ei tässä systeemissä kuulu se, että voidaanko sitä panna täytäntöön, onko arvioitu oikein nämä vakuudet. On luotonantajan ja velallisen asiana päättää, otetaanko liikaa velkaa vai ei. Tämä koneisto kyllä antaa suoritustuomioita. Tuomioistuimen tehtävään liittyy vielä, että ennustettavuus ei tietenkään riitä. Kyllähän Natsi-Saksankin oikeudenkäyttö oli ennustettavaa, luultavasti kaasukammio, mutta ainakaan en voi pitää sitä oikeudenmukaisena. On myös kohtuus ja oikeudenmukaisuus, joustavuuskysymys. Jännite on ennustettavuuden ja oikeudenmukaisuuden välillä, jota joka jutussa, jos on vähänkään kovempi juttu, joutuu miettimään. Se kai ratkeaa lain tulkinnalla perinteisesti minunkin mielestäni.

Presidentti Heinonen sanoi, että tuomioistuimella on muitakin kuin tuomioistuinasioita ratkaistavana. Niitä nimenomaan on alioikeuksissa, joita nyt edustan täällä yhtenä henkilönä. Tuomioistuimen perinteisiä tehtäviä on nimenomaan riita- ja rikosasioiden ratkaiseminen. Tuomioistuimen pitäisi minun mielestä pystyä keskittymään lainkäyttötehtäviin. Jotta tuomioistuin pystyy näihin keskittymään, se pitäisi puhdistaa, ruotsiksi rengöra, muista tehtävistä.

Kun uusia tehtäviä tuodaan tuomioistuimeen, niin pitäisi miettiä, ovatko ne uudet tehtävät, joita eduskunta päättää meille antaa, tehtävän mukaisia vai ristiriidassa sen kanssa. Esimerkiksi tällä hetkellähän meillä on ihan perinteisistä syistä rekisteröintitehtäviä paljon, ei millään tavalla lainkäyttötehtäviä. Kiinteistöä koskevat kirjaamisasiat voisivat olla ihan missä tahansa hallintoviranomaisessa, ne ovat pelkkää hallintoasiaa, eivät ne ole tuomioistuimen asioita. Ne vaativat hirveän paljon resursseja, jotka ovat pois varsinaisesta lainkäyttötehtävästä.

Uusia asioita kuten yrityssaneerauslainsäädäntö ja yksityinen velkajärjestelymenettely ollaan tuomassa eduskuntaan ja tulee voimaan ensi vuoden alusta. Paljon semmoisia tehtäviä tuodaan tuomioistuimelle tässä yhteydessä, jotka eivät ole tuomioistuimen tehtäviä. Jos menettelyssä tulee riita, niin se voitaisiin tuoda tuomioistuimeen, mutta nyt koko menettely halutaan tuoda tuomioistuimen käsiin. Tuomioistuin hoitaa hyvin suvereenisti hakemusasiakäsittelyssä yrityksen saneerauksen tai yksityisen velkajärjestelyn. Minusta nämä eivät ole tuomioistuinasioita. Minusta tuomioistuimelle riittäisi työtä näillä perinteisillä aloilla. Kun tulee kansainvälistyminen, silloin tehdään tilaa uudelle roolille poistamalla kaikki turhat liikehallintoasiat.

Kartio: Ruohonjuuritasolta muutamia asioita, joita esimerkiksi Rosaksen puheenvuoro kirvoitti, miksei Scheinininkin puheenvuoro, jossa heitettiin esille kysymys, miten oikeustieteen koulutusta tulisi uudistaa. Voidaan ajatella, että jotta tulisi hyviä tuomareita ja hyviä tuomioita, niin pitäisi myös olla hyvä lakimieskoulutus. Olen Pöyhösen mainiota myöskin tuonne kalvolle heitettyä tekstiä lueskellut. En tiedä, miten paljon tämä ranskalainen perustelutapa on fasaadiperustelua, miten paljon he ajattelevat toisin. Minulla on semmoinen paha pelko, että ne opiskelijat, jotka pyrkivät tiedekuntaan - eikä pelkästään paha pelko, tästä on tehty joitakin selvityksiäkin – olettavat että sen juristin tehtävä, joka tiedekunnasta valmistuu, on olla tietynlainen pykäläakrobaatti, joka löytää vastaukset tietyistä lokeroista.

Täällä on tuotu eri puheenvuoroissa esille oikeuslähdeopin tärkeä merkitys. Tätä asiaa nimenomaan opetuksessa tulisi korostaa, eri yhteyksissä tuoda esille jo mahdollisimman alkuvaiheessa. Tämä vanha klassinen asia: laki on niin kuin se luetaan. Ja myös se, mitä laki sisältää ja miten lakia opetetaan lukemaan oikein. Tämä on tietysti vaikea kysymys. Täälläkin on monissa puheenvuoroissa tuotu esille tämän ongelmallisuus. Kuitenkin on näin, että vaikka on muitakin oikeuslähteitä, niin tuomari on sidottu lakiin. Ongelma on siinä, että entäs sitten kun laki ei ole yksiselitteinen, mistä sitten vastaus löydetään.

Oli niin tai näin, oikeuslähdeoppi elää. Olemme kuulleet, mitä kansainvälistyminen siihen vaikuttaa. Haluan vaan tuoda esille sen, että hyvin syvästi tiedostan, miten oikeustieteen opetuksessa näitä asioita tulisi puida enemmän kuin ehkä tänä päivänä vielä tapahtuu.

Kun tutkintouudistuksen jälkeen tuli tutkinnon jakaminen yleisopintoihin, aineopintoihin ja syventäviin opintoihin, niin pelkään pahoin, että ehkä aineopintovaiheessakin vielä liiaksi mennään tämän Ranskan mallin mukaan. Ja sitten syventävissä opinnoissa tulee hyvin jyrkkä käänne - sikäli kuin tulee, riippuu opettajastakin vielä - jolloin joudutaan itse miettimään asioita ja pannaan opiskelijat töihin. Silloin joudutaan sen ongelman eteen, että mistä vastaus löytyy.

Sanon vielä sen verran, sukupuoleni huomioon ottaen, ehkä oudon toteamuksen, että en pidä ollenkaan outona tätä korkeimman oikeuden enemmistön ratkaisua tasa-arvoasiassa äänin 3-2. Siinä katsottiin, että irtisanominen raskauden vuoksi ei ollut tasa-arvolain vastainen. Tässä on tehty juuri niin kun Rosas sanoi, että muodolliset syyt menevät usein lain tavoitteiden edelle. Tämä on osa meidän oikeuskulttuuriamme, jolla tuomarit hyvin pitkään ovat tehneet vaikeissa tilanteissa ns. oikeita ratkaisuja. Toisaalta, jos näihin esitöihin tutustuu - tämä voi kuulostaa ylisastelulta - ei voi välttyä siltä kysymykseltä, että irti sanotaanko sukupuolen vuoksi vai sukupuolesta johtuvan syyn vuoksi. Ne ovat kaksi eri asiaa. Se tuli toisen lakivaliokunnan puheenjohtajan vastalauseessa esille, kun hän totesi, että tässä tasa-arvolaissa pitäisi erikseen sanktioida myöskin tämä menettely, että irtisanotaan sukupuoleen liittyvän syyn vuoksi. Hän otti esimerkiksi tilanteen, jossa kaksi naista haki työtä tai olivat työssä. Kysymys oli siitä, kumpi irtisanotaan. Toinen oli raskaana, toinen ei. Riittääkö tämä kriteeri, että saa irtisanoa sukupuolen vuoksi. Eli toisin sanoen ymmärrän tätä muodollistakin kriteeriä. Se kuuluu meidän oikeuskulttuuriimme. Kuten sanottu, näistä asioista pitää tietysti keskustella, ja pitää miettiä, että mitkä eri tekijät tähän vaikuttavat jatkossa.

Menisin lyhyesti asiaan, jonka tohtori Kekkonen toi esille, kun hän sanoi, että jos vaikka populistisestikin arvostellaan tuomioistuinten ratkaisuja, niin se on kuitenkin tietynlainen varoitusmerkki tuomioistuimelle. Ratkaisuja ei ole perusteltu sillä tavoin, että perustelut olisivat menneet perille. Hän esitti tällaisen hurskaan toivomuksen taikka ajatuksen siitä, että tulevaisuudessa ehkä kansalaiset ovat kuitenkin valistuneempia ja oppineempia ja myöskin ymmärretään paremmin tuomioistuimen ratkaisuja eikä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä.

Tässä suhteessa minusta on tavattoman tärkeä eräs asia, joka on ilmeisesti saatu käyntiin vasta 1980-luvulla. Se on kysymys siitä, miten esimerkiksi lukio-opetuksessa otetaan huomioon ns. lakitieto. 1980-luvun puolivälissä tietämäni mukaan se on vapaaehtoisena kuulunut historian opettajille, historian, yhteiskuntaopin yhteyteen on tullut kurssi, jonka lukion kolmannella luokalla voi valita. Se on oikeustieto, lakitieto tai jotakin tämäntapaista. Tutustuin pariin oppikirjaan ja se vastaa pikkuisen peruskurssimaista, aivan lakipohjaista kuvausta siitä, miten työsuhde perustetaan ja mitä huoneenvuokralaissa sanotaan. Tulee mieleen, että eikö jo siinäkin vaiheessa voitaisi myös hiukan kertoa siitä, mitkä tekijät ratkaisevat, kun laki on epäselvä. Keskustelin tästä asianomaisen historianopettajan kanssa Turussa Tureborgin lukiossa. Ne ovat niin vaikeita asioita, että ne saisivat jäädä yliopistolle, meillä on haasteita.

Ylikangas: Pari näkökohtaa on tullut tästä keskustelusta mieleen. Minusta tässä on vähän ollut vastakkain toiselta puolen tuomarivalta ja demokratia ja sanokaamme prejudikaatio-oikeus ja säädännäisoikeus. Nämähän on vanhoja vastakkainasetteluja ihan roomalaisesta oikeudesta, jonka äsken jätin pois, mutta näköjään joudun siihen kuitenkin palaamaan. Nimittäin siellähän oli yhteiskunta, joka vältti säädännäisoikeutta ja uudistui prejudikaattiperustalta käsin. Katsotaan aika usein, että sillä tavalla se vältti suuret yhteiskunnalliset konfliktit. Se oli joustava yhteiskuntamalli.

Toisaalta yleensä, kun yhteiskuntataistelussa päästiin johonkin tulokseen, niin ei tyydytty tuomioistuimen ratkaisuun, ei luotettu siihen, vaan silloin vaadittiin ja saatiin laki. Näinhän se on Euroopan kehityksessä ollut, että välillä on ollut prejudikaattivaihe, mutta aina kun on ollut yhteiskunnallisista ristiriidoista kysymys, niin ei ole luotettu tuomioistuimeen, vaan on vaadittu laki. 1700-luvulla oli oikein kodifikaatiot ja varmuus siitä, että yksilö pärjää tässä erisuuntaisten yhteiskuntavoimien taistelussa. Silloin oli lain turva. Minusta tuntuu, että meidän täytyisi vaan muistaa, ettei pidä sekoittaa tuomioistuimen roolia niin perusteellisesti, että se korvaisi lain merkityksen tässä suhteessa.

Palaan presidentti Rintalan puheenvuoroon siitä, miksi EY:ssä nyt tuomarivalta tuntuu kasvavan. Siihen voisi ottaa sellaisen näkökulman, että voiko se itse asiassa tapahtua. Olettakaamme, että EY:ssä on kysymyksessä se prosessi, mikä meillä 1600-luvulla eli valtion syntyminen. Valtiohan ei voi syntyä sillä tavalla, että siellä tehdään ensiksi perustuslait ja sitten muut lait, vaan sen täytyy syntyä juuri tällä tavalla, että tuomioistuinratkaisujen ja aika yksityiskohtaisten direktiivien kautta luodaan oikeusmassaa. Ja vasta kun sillä tavalla on päästy eteenpäin, niin tullaan eräässä vaiheessa siihen tilanteeseen, että voidaan kodifioida oikeutta. Eli luoda siihen valtavaan massaan yleissäädöksiä. Jos katsomme vaikka Ruotsin oikeutta, niin 1700-luvulta voidaan ottaa tästä tuonne seinään asti pitkä määrä painettuja asetuksia, jotka kuitenkin pistettiin yhteen ainoaan lakiteokseen, kun tuli kodifikaatioitten aika. Minusta tuntuu, että EY:n tapauksessa on syntymässä valtio, joka synnyttää tällä tavalla uutta oikeutta. Eräänä päivänä se kodifioidaan ja ollaan taas toisenlaisessa tilanteessa.

Kilpeläinen: Tämä keskustelu, joka kohtuuden mukaan on päättymässä, on antanut aihetta hyvinkin paljoon sanankäyttöön sekä pro että kontra. Haluan aivan lyhyesti puhua eräästä kysymyksestä. Täällä on tullut esille paljon kantoja perustelemisesta ja paljon perustelemisen välttämättömyydestä.

Muistan yliopisto-opiskeluni ajalta erään professorin, nimi jääköön mainitsematta, joka tietysti halutessaan opettaa meitä loogisesti perustelemaan, hyväksyi minkä tahansa ratkaisun kunhan se oli loogisesti perusteltu. Hän sanoi, että kyllä se voi olla näinkin. En tiedä, onko se oikein vai onko se väärin.

Mutta jos puhutaan tuomioistuimen ratkaisun legitimiteetistä, eikö sittenkin, jos lopputulos on kansan oikeustajua tyydyttävä, se ole oikeampi ja legitiimimpi kuin hienosti perusteltu lopputulos, joka ei tyydytä kansan oikeustajua.

Heinonen: Keskustelu oli vapaa ja sen takia ei ole tarvetta mihinkäänlaiseen yhteenvetoon. Ehkä voin todeta, että paljon on puhuttu, mutta vielä enemmän on jäänyt puhumatta. Kiitän kaikkien meidän kutsuttujen osanottajien puolesta Herra Tasavallan Presidenttiä tämän tilaisuuden järjestämisestä ja siihen liittyvästä mielenkiinnosta tuomioistuinlaitosta kohtaan. Toivottavasti olemme edes vähäisessä määrin pystyneet tuomaan esille sen, missä tuomioistuin tällä hetkellä on menossa, mihin suuntaan ja minkälaisia ongelmia tämän hetken tilanteeseen liittyy. Kiitoksia Herra Tasavallan Presidentti.

Tasavallan Presidentti: Ajattelin vielä objektiivisuudesta sanoa, että se oli minulle erikoinen pulma sen takia, että tein tutkimusta semmoisista asioista, joissa olin itse ollut osallisena. Muistan, että Max Weber joskus esitti, että ainoa objektiivinen porukka yhteiskunnassa on ns. frei schwebende Intelligenz. Minä pitäydyin sitten semmoiseen Mannheimin ajatteluun, että jokaisella ihmisellä on oma intressinsä. Ei ole objektiivista ihmistä yhteiskunnassa. Tärkeätä on vain, että toteaa, että näin on asian laita. Minun mielestä juristit, niin kuin toimittajatkin, mielellään pysyttelevät kansan tulkkeina ilman, että heillä on siihen suora valtuutus. Toimittajat esimerkiksi mielellään jättävät vastaamatta kysymykseen, mihin puolueeseen kuuluvat tai mitä he äänestävät, vaikka olisi tietysti kovin tärkeätä tietää myös, että mitä ideologisia ja muita lähtökohtia on niillä, jotka julkisia asioita tulkitsevat. Varmaan olisi tuomarien ja juristienkin tärkeätä todeta, että on myös henkilökohtaisia intressejä, joita ei aina huomaa. Jos halutaan ryhtyä yleisten intressien tulkiksi, niin viisauden lähtökohta on, että ensiksi tutkitaan omamme, onko minulla jotain henkilökohtaisia velallisen intressejä tai tallettajan intressejä, ja varovaisemmin puhutaan sitten, kun on kysymys siitä, että edustetaan legitimiteettiä. Se pätee tietysti myös minuun.
___________________________________________________________________________________________________________

OIK.01/EJ/04.06.92 EI JULKINEN